Gaga Goodies

Jo kultaa kotimaassa myynyt Paris Kills on laulaja Jyrki 69:n mukaan albumi, joka on tehty tanssittamaan kuulijan uneen juuri ennen auringonnousua. Ja totta onkin, että tuonne loppuyön rauhalliseen tunnelmointiin levy on onnen omiaan. Tappava Pariisi on yhtyeelle sinänsä kova paikka, josta näytetään menevän komeasti liput liehuen läpi. Olihan edellinen Blessed Be -albumi Brandon Lee- ja Gothic Girl -hitteineen se levy, joka jalosti Goth for masses – käsitteen 69 Eyesin yhteyteen. Paris Killsiä voi pitää yhtä lailla tuottaja Johnny Lee Michaelsin kuin Jyrkin, kitaristien Bazien ja Timo-Timon, basisti Archzien ja rumpali Jussi 69:n hengentuotteena. Ja keitos on kieltämättä maukkaan suolainen.

The Stooges- ja Motörhead -lähtökohdilta 90 –luvun alkupuolella soittamaan aloittanut yhtye on siirtynyt muun muassa melanGothic- ja goth’ n’ roll –tyyppisten lokerointien kautta synkän jylhään, melko popahtavaan rokkiin, jossa omaleimaisuutta suureen synkistelyrock –osastoon tuo solisti Jyrki 69:n välillä melkein hymyä nostattava melodraamaattinen laulutapa. Hakkaa parhaimmankin örinän tällä osastolla milloin tahansa, eikä tuo ainainen VilleValo -plagiaatiksi nimittelykään ole oikein reilua. Onhan ero korvin kuultavissa. Nokkimisjärjestystä en tämän tiimoilta ala asettelemaan, molemmat miehet keräävät omat faninsa, monet pitävät molemmista ja joitakin molemmat ällöttävät yhtä lailla.

Mistä levy puhuu? Levy puhuu Pariisista, sen herättämistä synkemmistä tunnelmista ja tietysti, rakkaudesta. Miksi haluat rakastua? Sitä ihmetellään jo avausraita Crashing Highlla, joka syöksyy rakkauden auvoisuudesta kovaa ja korkealta. Ennakkosinglenä julkaistu Dance d’Amour pysäyttää hetken ja kehottaa tanssimaan kanssaan to the serious moonlight. Biisissä korostuu kasarihenkinen koskettimilla juoksutus, Jyrkin vokalisointi on vakuuttavaa ja ranska taipuu, sanoisin seksikkäästi, mutta alkaisin epäillä omaa seksuaalisuuttani, joten sanon komeasti. Ja kauniita kitaramelodioitahan on aina nautinto kuulla. Paljon on käytetty rakkaudesta kertovassa musiikissa myös Betty Bluen I’m gonna run away with you, gonna run away into your eyes blue -silmiin uppoutumista, mutta 69 Eyes hoitaa homman tyylillä. Hieman biiseissä välillä junnataan, kuten Greyn kertosäkeessä, tarkoituksena varmaan aikaansaada hypnoottista transsitilaa. Päiväsaikaan kuunneltuna kuitenkin jää odottamaan jo seuraavan kappaleen alkua.

Minua viehättää Jyrkin tapa ääntää Radicalin kertosäe Don’t ask me why, I don’t want to feel, like forever young, anymore. Kohta jää päähän, tarttumapintaa kuin kärpäspaperissa. Don’t turn your back on fear kertoo hyvän ohjeen kaikille kuoleman ja pahan kiehtomille, Stigmata lähestyy kristillisiä kärsimystarinoita veren ja bensiinin hengessä ja Feel my heartbeat Forever more, 69 Eyes:in yhteyttä lovemetalliin ei käy kieltäminen. Ei onneksi mitään bonjovi –otetta, niinkuin valitettavasti tuossa tyylin lippulaivassa on hetkittäin huomattavissa. Kaunis Still waters run deep ja hivenen Jim Morrison -henkinen aikuisuuteen siirtyminen Dawn’s highwayssä päättävät komean goottilevyn, joka viimeistään nostaa 69 Eyesin ansaitsemaansa asemaan synkemmän kotimaisen musiikin kentällä. Yökuunteluun.