Processory: Processory

Playground

Vuoden 2004 Dualizm -albumillaan suomalainen konemusiikin maestro Jori Hulkkonen teki yhden kappaleen verran yhteistyötä laulaja Jerry Valurin kanssa. Lo-Fiction kappale osoittautui niin hedelmälliseksi, että se poiki sittemmin kokonaisen albumillisen Depeche Mode suuntaan kumartavaa tummaa konehaaveilua. Kahden miehen yhtye tottelee nimeä Processory ja samaa nimeä kantaa myös herrojen debyyttialbumi.

Hienostihan homma onnistui kaksikolta jo Lo-Fictionin kanssa, eikä Processory missään nimessä ole ainakaan mikään harkitsematon sukellus kasari-estetiikkaan. Ikänsä The Smithsiä ja Pet Shop Boysiä diggaillut Hulkkonen onnistuu irrottamaan koneistaan ja soittimistaan tyylikästä ja komeasti leijailevaa haavemaalailua, johon Valurin ulottuva ja helpohkon surumielinen laulu sopii kuin nenä naamaan. Rauha ja eteerinen kiireettömyys ovat ohjesääntöinä – Hulkkosen biittitehtailuun tykästyneiden ei suotta kannata lähteä albumin kimppuun pelkästään nimen Hulkkonen takia. Jumputusta tai tamppausta ei tältä levyltä sen kummemmin irtoa, mitä nyt Sirensilla hiukan reippaammin astellaan. Siinäkin iskut ovat pehmeitä ja melkoisen hiljaisia. Tätä tanssitaan silleen vähäeleisesti. Erikseen täytyy vielä mainita, että kasaritummailun ja koneiden jälkikasvuksi levy on hämmästyttävän kepeä.

Kyllä Hulkkonen on edelleen kultasormi. Ainoat mieleen tulevat miinukset voisi nostaa siitä, ettei Processory tuo mitään hirveän uutta lajityyppiin ja kokonaisuus on hiukan turhankin tasainen. Vahvemmaksi mielikuvaksi jää kuitenkin erittäin miellyttävä ja kiitettävän vapautuneen oloinen kenkiintuijottelutrippi. Konemusiikista soisi löytyvän enemmän tällaista popimpaa näkemystä.