Jori Hulkkonen: Dualizm

F-Communications

Kotimainen konemusiikki elää ja voi hyvin. Desibelin kaltaisissa rokkipainotteisissa medioissa aivan liian pieneen huomioon jäävää insinöörityötä toki tehdään, mutta helposti käy niin että vain suurimmat noteerataan. Alan nimekkäimpiin tekijöihin lukeutuva Jori Hulkkonen on yksi niitä harvoja kotimaisia koneilijoita, joiden levynjulkaisu tuntuu kantautuvan meille asti. Uudella seitsemännellä levyllään Hulkkonen esittelee rakkaimpia musiikillisia ihastuksiaan maailmanluokan tyylillä.

Dualizmilla soi niin leijaileva ambient, kasarinostalginen synapop, tyylikäs elektrodisco kuin monet muutkin konemusiikin kentät, sulassa ja sulavassa sovussa keskenään. Vierailevat solistit on valittu huolella, eikä laulusuoritusten ja taustojen yhteistyöstä ole mitään motkotettavaa. Alkuvirittelyjen jälkeen käynnistyvä ensimmäinen varsinainen kappale Science on toki ultratyylikkäänä, pianonäppäilevänä leijailuna vaarassa jäädä sinne trendikahvilan taustameteliin. Nick Trianin pehmeillä vokaaleilla silittelevä pohdinta eroaa kuitenkin kahvilan muusta hienostelusta edukseen juuri seesteisyydellään ja pelkistetyllä soitollaan: kun pelkkä piano ja mietiskelemään jäävä laulu muodostavat kokonaisuuden, pysäyttää kappale helposti kuuntelemaan tarkemmin. Hieno oivallus.

Humisten käynnistyvä SomeDistantMemory kasvaa hiukan liikaakin pikkuhiljaa, eikä koskaan pääse siihen kaivattuun liikkeeseen. Samaa ongelmaa pyörittelee myös StykkaritLaukeeTaas, nämä kaksi jäävät auttamatta taustamusiikin asemaan. Onneksi sama ongelma ei vaivaa koko levyä, seuraavana starttaava Dislocated sentään tamppaa, joskin melko hillitysti. Uhkakuvia pienimuotoisesti maalaava unihouse vaihtuu seuraavaksi kasaripoppiin LoFictionilla, joka Jerry Valurin efektisine laulutulkintoineen on kuin modernia kumarrusta Pet Shop Boysille ja Depeche Modelle. Ketterästi etenevä melankolia-raita on levyn selkeästi paras pop-kappale, joka sopisi yhtä hyvin sinne tyylikahvilaan kuin vaikkapa rokkidiscoon.

Hiukan discolinjoilla jatketaan myös TheBaxterSequencen pyörteilyssä, mutta edelliseen verrattuna instrumentaali jää selkeästi väliaikamusiikin asemaan. Menevyydestään huolimatta FermiParadox ei käyrää nosta, töksähtelevästi tamppaava ja 80-henkisillä vokaaleilla pohtiva DyingInBeauty toimii paremmin. DisLocatedin ja LoFictionin ohella levyn parasta tanssilattialiikuttajaa. Pianolla ja puhaltimilla unelmoiva BlindedByTheNumbers palauttaa levyn miltei Sciencen seesteisiin tunnelmiin. Kokonaisuutena Dualizm on toki tyylikäs ja monipuolinen, mutta liian moni kappaleista jää taustamusiikin asemaan. Levyn hitit erottuvatkin aika selvästi. Joka tapauksessa tutustumisen arvoinen lätty.