Mastodon: Blood Mountain

Warner

Kun joku kirjoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen metallihistoriaa, Mastodonin läpimurtolevyksi merkitään varmaankin Blood Mountain. Tämän albumin julkaisun kynnyksellä bändin medianäkyvyys oli sadan prosentin luokkaa kaikissa alan lehdissä, ja jokunen valtamediakin noteerasi asian. Kuten usein on, tämän takana piilee nytkin loistava edellinen albumi. Vuonna 2004 ilmestynyt Leviathan keräsi (ansaitusti) kiittäviä arvioita ympäri kenttää, ja vaivihkaa hiipi lukuisiin metallikoteihin. Nyt, möhköfantin laskeutuessa jälleen, kaikki suut huutavat punaisina lisää.

Blood Mountainilla Mastodon varmasti täyttää monia odotuksia, tekemällä levyn joka on vielä pari pykälää edeltäjäänsä täyteenahdetumpi ja hektisempi pakkaus, ja jolla kaikki elementit, jotka tekivät Leviathanista niin erottuvan, ovat vielä enemmän pinnassa ja alleviivattuja. Pelkääköhän bändi punkkareiksi leimautumista, kun näyttämisen tarve on näin kova? Kitaroista on karsittu säröjä, jotta kuvioiden monimutkaisuus erottuisi paremmin, ja Brann Dailor vetää edelleen fillinsä reippaasti yli konventionaalisen mitan. Ikävä kyllä heidän lauluäänensä eivät ole kehittyneet mihinkään, vaan ovat yhä levyn heikoin lenkki. Sanoituksetkin ovat tosin kokoelma katkonaisia fraaseja, joita vaivaa sama piirre kuin soittoakin: enemmän ei ole aina parempi. Nyt hienojen sanojen keskeltä on vaikea löytää koherenttia kertomusta, ja levyn teematarina jää bändin lehdistötiedotteiden varaan.

Avaus The Wolf Is Loose on kaikkea yllämainittua, samoin seuraava Crystal Skull. Molemmat raidat toimivat kiitos anteeksiantamattoman päällekäyvyytensä. Ei siinä ehdi jäädä ihmettelemään kun maanvyöry tulee. Omia suosikkejani ovat alkupään monipolvinen biisikaksikko Capillarian Crest ja Circle of Cysquath, joissa bändin jäsenet eivät kuulosta siltä, että jokainen vetäisi omaa sooloaan, vaan tiukasti yhteen soittavalta orgaaniselta yksiköltä. Hetkin bändi käy myös lähellä The Dillinger Escape Plan -tyylistä kakofoniaa (Bladecatcher). Loppupuolella samojen kuvioiden toistuminen alkaa vähän puuduttaa, etenkin kun täytebiisejäkin on eksynyt joukkoon (esim. Hunters of the Sky).

Kun arvostelu näytti muodostuvan valitusvirreksi, on lopussa hieman korjattava suuntaa. Oikeastihan tällaisia levyjä ei ilmesty joka päivä, ja tämän päivän metallirintamassa Mastodon edustaa edelleen kirkkainta kärkeä. Jos siis Leviathan oli sinulle vuoden levy, et varmasti pety tähänkään. Itse jään kuitenkin vielä odottelemaan parempaa – kitaristi Bill Kelliherin mukaan bändin kolme albumia edustavat kolmea neljästä elementistä, ja enää ilma on levyttämättä. Ehkä kohun laannuttua kuulemmekin siis hieman vapaammin hengittävää Mastodonia?