Melscene

Godsplaguen toinen pitkäsoitto ei jää millään osa-alueella toiseksi, jos sitä lähtee vertaamaan vuoden 2004 lopulla julkaistuun Evilution debyyttiin. Jos tuolloin tulin miettineeksi onko neljä tähteä nyt vähän yläkanttiin annettu arvio, huomaan nyt pohtivani josko neljä tähteä on ihan riittävä määrä näin kovalle kakkoslyönnille.

Godsplague on selvästi tiivistänyt raskaan ja alkuun kovin monivivahteisen tyylinsä kirjoa sitten esikoiskiekon. Tällä kertaa ne ääripäiden kokeilut jäävätkin puuttumaan yhdentoista nimikkeen joukosta, kun ryhmä keskittää suurimmat voimavaransa niille osa-alueille joilla se on vahvimmillaan. Päätöstä voi pitää kaikin puolin viisaana ja onnistuneena, sillä Triumph on edeltäjäänsä sulavalinjaisempi tuotos, joka toden totta vieläpä kuulostaa erinomaisen paljon Godsplague nimiseltä orkesterilta. Aiemminhan isona ongelmana on ollut se, että ryhmä on huomattavasti kovempi tapaus keikka- kuin studio-lauteilla, eikä soundipolitiikkakaan ole ollut studiossa aina kaikkein onnistunein. Nämä ongelmat on tiedostettu myös yhtyeen leirissä, sillä Triumph on kuuleman mukaan äänitetty niin livenä kuin mahdollista. Näin lähinnä live-tilanteessa vapautuvat suunnattomat energiamäärät on saatu vangittua jo tehokkaammin, vaikka toivomisen varaa jää vieläkin hieman.

Tässä ilmaisua kaikin puolin puhdistavassa ja soundeja suoristavassa prosessissa yhtyeen rock-puolta on tuotu voimakkaasti eteenpäin, ilman että niistä metalli-vivahteistakaan oltaisiin kuitenkaan aivan tyystin luovuttu. 70-luvun hikisen pörisevää äänimaailmaa on naitettu yhteen Panteran turpaanveto-metallin kanssa, ja hilpeässä nousuhumalassa oleva Peer Günt hakee New Orleansin syvää etelää huokuvia kreoli-neitoja tanssiin. Triumph onkin näin nimensä mukaisesti suoranainen voitto niin orkesterille itselleen, kuin koko tyylilajille suomenmaassa.