Twilight Guardians: Sintrade

Spinefarm

Salolainen Twilight Guardians julkaisi loppuvuodesta 2004 Wasteland pitkäsoittonsa, joka samalla päätti yhtyeen pitkäksi venähtäneen levytystauon. Enemmänkin iloista poweria kuin tummepaa metallia sisältäneen kiekon jälkeen ei tarvinnut odottaa onneksi toista neljää vuotta, vaan uusi Sintrade saatiin pakettiin huomattavasti ripeäämmin.

Uutukaista ei tarvitse montaakaan kertaa pyöräyttää soittimessa kun jo huomaa, että musiikin sävyt ovat aiempaa tummemmat, kokonaisuus on rahdun verran harkitumpi ja keskiverto tempokin on tainnut hieman pudota sitten Wastelandin. Tällä kertaa miekat on siis jätetty tuppeen ja ratsutkin pysyvät siellä tallin puolella, tarinoiden keskittyessä lähinnä tuttuihin parisuhdeprobleemiin – mitä nyt välillä katsellaan hieman yläpuolella kaartuvia taivaita. Tyylillisiä vertailukohtia etsittäessä katse voidaankin kääntää aiemmin mentorin tuolilla kovasti vaikuttaneesta Stratovariuksesta kohti Dream Theaterin kaltaisia melodisen ja progehtavan metallin mestareita. Tämäkään ei ole silti vielä läheskään koko totuus, sillä hämärän vartijoiden keitokseen on tullut mukaan myös aimo annos uudenlaista ja raskaampaa voimaa, joka viittaa hetkittäin niin Bruce Dickinsonin soolotuotantoon, kuin metallisimman Nightwishinkin suuntaan. Merkittäkööt siis aikakirjoihin, että uusi Twilight Guardians albumi on vahvaa asennepitoista, pienillä progemausteilla höystettyä ja reilun melodista metallia, joka on eniten sukua powerin suuntaan. Tärkein edistysaskel on kuitenkin se, että ensimmäisen kerran bändi kuulostaa reilusti omalta itseltään.

Kiekolta löytyvät yhdeksän omaa sävellystä muodostavat yhdessä Madonna-laina La Isla Bonitan kanssa tasavahvan, vaan ei sentään aivan liian tasaisen kokonaisuuden. Koskettimet ovat yhä vahvasti esillä, mutta raskaampi ja asteen säröhenkisempi kitara on astunut selvästi suurempaan asemaan. Mikko Karmilan tuotantojälki on jälleen korviahivelevää ja kun lauluunkin on saatu puhallettua entistä enemmän voimaa ja tunnetta, ei kiekosta jää juuri pahaa sanaa sanottavaksi. Hieman rohkeammin yhtye voisi metalliaan toki maustaa, sillä näin lähellä genren valtavirtaa vaarana on aina tietty kasvottomuus.