Supergrass: Road To Rouen

Parlophone

Brittipopin aallonharjalla ”Oasiksen ja Blurin omituisena pikkuserkkuna” suurimman hypensä kokenut, Oxfordissa vuonna 1993 perustettu Supergrass on etenkin kahdella tuoreimmalla albumillaan, vuoden 2002 Life On Other Planets ja tässä arvioitavana oleva Road To Rouen, kulkenut loogisesti kypsempään suuntaan alkuaikojen brittipopin ja punkin riehakkuuden sekoittaneesta keitoksestaan. Yhtyeen vahva hittibiisien tekotaito korostui viimevuotisella sinkkukokoelmalla ja itsellenikin bändistä nousee ensinnä mieleen Alrightin ja Caught By The Fuzzin tarttuva riehakkuus. Jos olivat kovia levyjä I Should Coco ja In It For The Money, niin on myös Rouen sellainen, joskin hiukan eri tyylinen.

Albumi vaikuttaa ensikatsomalta lyhyeltä; vain yhdeksän kappaletta. Pituutta on kuitenkin 35 minuuttia, johon päästään muutamalla eeppisemmällä, moniosaisesti polveilevalla sävellyksellä. Näistä ensimmäinen on pikkuhiljaa kasvatettava Tales Of Endurance (parts 4, 5 & 6), joka tuo uutena aspektina Robert Coombesin koskettimet kaavaan mukaan. Menevästi ja aika tummasävyisesti keinuva puolipsykedeelinen pop-pala kasvaa lopulta vahvasti Franz Ferdinandin mieleentuovaan altsudiskojen marssipyörteilyyn. Kun tuttu, Caz Coombesin äänellä haastava riehakkuus on tallella, ei Supergrass missään nimessä ole enää mitään kaikkein yksinkertaisinta vääntöä. Hyvä niin! Sinkkuraidaksi valittu St. Petersburg on kaunis, haikea ja rauhallinen keinutus, jossa Coombesien melankolinen lauluääni ja rikkaat kosketinkuviot nivoutuvat mainiosti yhteen. Samoilla linjoilla hiukan reippaammin jatkaa myös Sad Girl - viimeistään tällä albumilla Supergrass paljastaa sen mollivoittoisemman poskensa. Biisin väliosan sanaheitoista nousi hiukan mieleen The Beatles.

Toinen eepos on minun korvaani vahvasti The Soundtrack Of Our Livesin rikassoundisia sävyjä muistuttava Roxy - 60-70 –lukuista tyylikästä ja hienovaraista poppsykedeliaa, mutta myös tarvittavaa rokkipotkua. Instrumentaali Coffee In The Pot esittelee sitten jotain ihan muuta. Lyhyt bossa-kaiuttelu nostaa vahvasti mieleen Tarantinon leffoissaan käyttämän vanhahtavan heleän, mutta hervottoman äänimaailman. Nimibiisi palaa avausraidan haastavuuteen, nostaen samoin omaan korvaani yhtymäkohtia TSOOL:iin. Samaan aikaan haikeaa melankoliaa ja tiukasti etenevää hienovaraista pyörteilyä. Samoilla linjoilla jatkaa myös erittäin tarttuva Kick In The Teeth hiukan menevämmällä otteella. Low C tunnelmoi akustisesti hellävaraisilla sipaisuilla, eteerinen ja ajattoman oloinen pop-kaunokainen. Osuvasti nimetty Fin päättää levyn todella kauniilla uniballadilla, jota voisi noin äkkiseltään väittää bändin herkimmäksi ja kauneimmaksi sävellykseksi koskaan.

Tämän erittäin vahvan albumin perusteella Supergrass on erittäin komeasti ajassaan mukana ja osaa silti pitää oman persoonansa elossa. Ei ehkä mitään Alrightin kaltaisia instant-hittejä, mutta kokonaisuutena erittäin komea, kaunis ja moniulotteinen levy. Paranee jokaisella kuuntelukerralla.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 31.10.2005:

Pisteet:

Kaikin puolin oikeaan osuva arvio. Supergrass lienee ainoa todellinen "brittipopin hulluista vuosista" selviytyjä, joka on pystynyt uudistumaan luonnollisesti, menettämättä silti omaa persoonallista otettaan. Blur sulkeutui kuoreensa ja viettää hiljaiseloa, Manics on kadottanut parhaiden vuosien hehkunsa, Suede ja Verve hajosivat, Pulp on hävinnyt lähes kokonaan kartalta. Ja Oasis...no se on valitettavasti aina Oasis.

Mutta tosiaan Superruoho on tehnyt kypsän levyn, jossa hieman ristiriitaisestikin yhdistyvät hyvät biisit ja tietty jamitteluhenkisyys. Ehkä vähän olisi ollut tiivistämisen varaa, sillä paikoin meinkinki karkaa hieman kauas sfääreihin. Mutta silti, nautittava levy ja vain hitusen bändin parasta, Life On Other Planetsia, heikompi tekele.