Supergrass: Life On Other Planets

Parlophone

Tuskin kukaan ennusti vuonna 1995 sokerisen Alright-hitin kuultuaan Supergrass-yhtyeelle kovin pitkää elinkaarta – itse ainakin olin valmis kuittaamaan kolmikon pelkkinä yhden hitin ihmeinä. Tilanne muuttui hetkessä kun kuulohermooni osui debyytti I Should Coco. Levystä pursunnut välittömyys ja silkka hauskanpito veivät minut täysin mukanaan ja siitä lähtien bändin kaikki tuotokset ovat ollet pakkohankintojen listalla – näitä samaan erehtymättömään kaavaan pohjautuvia purkkapopin ja punkenergian mikstuuroita on nyt ilmestynyt jo neljän pitkäsoiton verran. Tuorein tapaus, Life On Other Planets, nousee tässä mittelössä kilpailemaan jopa ykkösijasta.

Jos Marc Bolan T-Rexeineen vaikuttaisi 2000-luvulla, voisi sen helposti kuvitella kuulostavan nykyiseltä Supergrassilta. Avausbiisi Za sekä erityisesti Seen The Light saattaisivat hiukan kyynisemmällä hetkellä tulla leimatuksi pelkiksi pastisseiksi, mutta nyt biisit potkivat ja lujaa. Onhan Caz Coombesin irvaileva lauluääni toki hyvin erilainen kuin Bolanin vastaava, eikä Life On Other Planets suoranaisesti ratsasta simppelien kitarariffien ja tarttuvien iskulauseiden varassa, mutta samalle viivalle bändit voi toki laittaa. Populismista Supergrassia on silti turha haukkua, sillä jopa brittipopin kunnian vuosina yhtye oli blurien ja oasisten seassa vähintäänkin ”se kummallinen pikkuserkku”, jonka ainoat yhteydet sceneen olivat kampaus ja kotimaa.

Life On Other Planets todistaa että vauhdin vähentäminen ei ole syönyt tehoja Supergrassin musiikista – se on yhä pirun tarttuvaa, hulvatonta ja täynnä soittamisen riemua, mutta samalla se on yhtyeenä kasvanut kypsemmäksi ja jopa hieman syvälliseksi. Nyt sen antimet kestävät pureskelua vielä alkuhuuman jälkeenkin.