Roadrunner

Mutta mitä ihmettä Fear Factorylle on oikein tapahtunut? Siinä kysymys jota olen toistellut itselleni kerta toisensa jälkeen viime aikoina. Fear Factoryn uusin albumi Transgression jatkaa toki niistä samoista asetelmista, mihin viime vuonna ilmestynyt Archetype sen jätti, mutta jotain tuntuu olevan nyt pahemman kerran pielessä.

Muutos on tietysti väistämätöntä, enkä olisi missään nimessä toivonutkaan, että uusi albumi olisi vain Archetype part II. Fear Factoryn kaltaisen yhtyeen tapauksessa muutos on sitä paitsi aina ollut vähintäänkin odotettavaa, mutta ihan tähän suuntaan en olisi arvannut joukkion seuraavaksi suuntaavan. Transgression on helposti tunnistettavissa Fear Factory levyksi, mutta sen keveys, soundillinen ohuus ja useiden kappaleiden suoranainen mitäänsanomattomuus pistävät monissa kohdin hiljaiseksi. Kun sävellyskynä on alkanut takkuamaan, harvoja rivejä on ryhdytty täyttämään lainabiiseillä. Tässäkin kohtaa yhtyeen kirves on kilahtanut kertaalleen kiveen. Killing Joken Millenium on hieno raita, ja kipale nousee kevyesti levyn parhaaksi hetkeksi – mihin ei siis paljoa tarvita. U2:n I Will Follow aiheuttaa sitä vastoin suoranaista myötähäpeässä kieriskelyä, mitä helvettiä siellä studiossa on oikein touhuttu?

Kitaran ja rumpujen yhteistyö, tuo Fear Factoryn tunnistettavin piirre, pääsee yhä silloin tällöin valloilleen, ja näinä hetkinä toivo paremmasta vielä elääkin. Tätäkin asetta vaivaa tosin liian usein voimattomuus, ja kun soundia on vielä ohennettu reilusti kuulostaa jopa Herreran paukutus hetkittäin laiskalta. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin edelleen vaarallinen, ja mitäänsanomattoman aloitusbiisin jälkeen kuultavat Transgression, Spinal Compression sekä Contagion käyvät tästä hyvänä osoituksena. Harmi vain, tuosta eteenpäin koko lätty onkin sitten miltei yhtä suurta Via Dolorosaa. Ei auta kuin toivoa että yhtye jatkaa tästä eteenkin päin musiikillisia kokeilujaan, ja jättää nykyiset maisemat mahdollisimman nopeasti taakseen.