Black Rebel Motorcycle Club: Howl

Echo

Suora lainaus syksyllä 2003 kirjoittamastani Black Rebel Motorcycle Clubin kakkoslevyn arviosta; ”Toivottavasti BRMC:llä on reserveissä halua uudistua, sillä kolmas naula tähän samaan arkkuun olisi jo lähellä lopullista unhoitusta”. Niinpä, joskus sitä osuu heitoisssaan oikeampaan kuin kuvitteleekaan. Tarina kertoo että BRMC kävi edellisen levynsä jälkeen läpi sen tyypillisen krapulan, joka nopean menestyksen myötä tulee vääjäämättä eteen. Täytyy muistaa että debyyttinsä aikoihin trio nostettiin aina yhtä innokkaiden brittitoimittajien johdosta asemaan, jonka täyttämiseen sillä ei alun alkaenkaan ollut mitään rahkeita. Kun samaan aikaan joka puolella on tarjolla pimppaa, paukkua ja selkääntaputtelijoiden mielistelyä, on ihme jos nuorten miesten päässä ei samene. BRMC toteaa Howlin mukana tulleessa biossa, ”että kriisin myötä bändi tavallaan syntyi uudelleen”. Äärimmäisen kliseistä, mutta varmasti totta. Ja Howlia voikin pitää hyvänä uutena alkuna.

Pakko palata vielä hetkeksi menneeseen. Samaisessa kakkoslevyn arviossa kirjoitin ”Sekaan voisi sotkea hieman akustista ja lauluakin olisi kiva kuulla vaihteeksi ilman rankkaa efektointia.” Tähän toiveeseen BRMC on tarttunut oikein kaksin käsin. Surinakitarat ovat saaneet tappotuomion ja tilan täyttävät pehmeämmät ja selkeämmin analogisuuten nojaavat instrumentit. Peter Hayesin ja Robert Turnerin äänet soivat puhtaammin, tempo on hivenen alhaisempi ja meininki on hetkittäin hyvinkin gospel. Itse Jeesuksestakin lauletaan. Selvänä johtolankana on ollut Spiritualizedin kevyempi materiaali, mutta aivan yksi yhteen ei ideoita ole lähdetty pöllimään. Esim. Devil’s Waitin-kappaleen kaltaista vetoa ei Spiritualizedin (tai oikeastaa kenenkään ei-amerikkalaisen yhtyeen) voisi kuvitella julkaisevan. Ja tämä oli sitten kehu BRMC:tä kohtaan. Levyn pysäyttävin hetki koetaan kuitenkin nimikappalessa. Jo tämän yhden taianomaisuutta hipovan hetken perusteella näinkin radikaali suunnanmuutos oli perusteltu.

Howlin myötä Black Rebel Motorcycle Clubia ei ehkä voi enää tituleerata mediaseksikkääksi, mutta sisällöllisesti siitä löytyy nyt aivan uudenlaista ulottuvuutta. Aika harva yhtye palaa haudanreunalta näinkään täysipainoisen tuotoksen kanssa. Kiitettävään on vielä matkaa, mutta suunta on ehdottomasti oikea.