Swallow The Sun: Ghosts Of Loss

Firebox

Vaikka kukaan tuskin pitikään The Morning Never Camea (2003) onnenkantamoisena, lukee Ghosts Of Loss korkean ja karkean veisun kaikille vahvistusta kaivanneille: harva bändi tekee tällä hetkellä maailmankaan mittakaavassa yhtä väkevää ja monimuotoista doomia kuin Swallow The Sun – tai on sen puoleen koskaan tehnytkään.

Entistäkin merkittävämmän saavutuksesta tekee se, että ainakaan näennäisesti jyväskyläläiset eivät tee mitään poikkeuksellisen erottuvalla tavalla. Tuotoksen laadun tunnistaa kyllä heti, mutta siltikin Swallow The Sun noudattaa sekä biisinteossa että musiikin toteutuksessa enemmänkin genrekonventioita kuin kokeilee niiden rajoja. Enkä sano tätä edes kritiikkinä vaan pikemminkin tunnustuksena harvinaiselle taidolle luoda lajityypin sisällä jotakin uniikkia. Ja vielä vuonna 2005! Taannoin kuopattua Ronald Reagania sanottiin teflon-presidentiksi, koska mikään loka ei tuntunut tarttuvan tähän entiseen b-elokuvatähteen. Vastaavasti Swallow The Sunilla tuntuisi olevan teflonmainen ominaisuus välttää kliseitä luontevan vaivattomasti.

Ghosts Of Loss onkin ennen kaikkea genren kokonaisvaltainen – vai pitäisikö sanoa lopullinen - haltuunotto, minkä puolesta puhuu myös toinen huomionarvoinen seikka: toisin kuin yllättävän moni yhtye, Swallow The Sun ei toimi oikeastaan hetkeäkään yksittäissuoritusten vaan ryhmädynamiikan varassa. Jokainen kokonaisuuden osa tuntuu johdonmukaiselta, oli kyse sitten Mikko Kotamäen ensiluokkaisesta örinästä, hillityn tyylikkäistä koskettimista tai kitarakuvioista, joiden traaginen tuhovoima on kuin vuorenrinnettä pitkin levittäytyvää laavaa. Ainoastaan Kotamäen puhdas laulu on aavistuksen valjua, vaikka toki yleisilmettä värittääkin.

Albumin kahdeksan kappaletta kellottavat yhteensä 66 minuuttia. Parin viikon tehokuuntelussa suosikeikseni ovat nousseet ”kertosäkeen” lähes kuolemattomaan kitaramelodiaan huipentuva Descending Winters ja Aleksi Munterin ainoa sävellys Fragile, jossa voi aistia sävyjä jopa 90-luvun brittiläisestä dream popista a la Slowdive. Twin Peaks-teemainen Ghost Of Laura Palmer on hieno jo ideana, vaikkei pääsekään ihan Anthraxin Black Lodgen tasolle. Vaan eipä Swallow The Sunin apuna ole häärinytkään Badalamenti itse. Sen sijaan sinkkubiisi Forgive Her… edustaa yllättävästi levyn heikompaa puoliskoa. Myös ilmeisesti tarkoituksellisen kliseisesti nimetty Gloom, Beauty And Despair jää hieman hahmottomaksi.

Tunnelmanluojana Ghosts Of Loss kuuluu yhtä kaikki vuoden vakuuttavimpiin julkaisuihin. Haikeasta maalailusta raivokkaaseen myllytykseen ulottuva skaala pitää otteessaan, ja koska avainsana on Swallow The Sunin tapauksessa ennen kaikkea voimakas tunnelma, voi levyn hankintaa suositella myös muille kuin vannoutuneimmille metallipäille.