Pelican: The Fire in our Throats Will Beckon the Thaw

Hydra Head

Taannoin reilu puolituntisen singlensä ansiosta desibelinkin sivuilla esillä ollut Chigacolainen Pelican on saanut valmiiksi toisen pitkäsoittonsa. Vahvatunnelmaista, post/doom- ja sludge-vaikutteista metallia soittava orkesteri luo aivan oman maailmansa, vaikka monissa kohdin mielleyhtymät Isiksen sekä Neurosiksen suuntaan ovatkin vahvoja. Albumin seitsemän raitaa venyvät tunnin mittaiseksi matkaksi, johon on todella keskityttävä mikäli halajaa pysyä mukana jokaisessa käännöksessä. Laulua ei kuulla missään vaiheessa, yhtyeen luottaessa pelkän soittonsa voimaan.

Avauksena tarjotaan vajaa 10 minuuttinen Last Day of Winter, joka johdattelee Pelicanin seesteiseen maailmaan. Tuossa maailmassa kitarat punovat kiireettä alati kasvavia kuvioitaan valtavalle kankaalle, kunnes kaiken huipentuma viimein saavutetaan hektisessä kliimaksissa. Miltei sillä samalla hetkellä alkaa myös hidas taival takaisin alas, ilman että sävellys menettää kuitenkaa rahtuakaan tehostaan. Asteen seesteisempi ja kovasti edellistä muistuttava Autumn Into Summer jää hieman väliiputoajan asemaan, sillä sävellys ei tunnu antavan mitään uutta. Selvästi aggressiivisempi March to the Sea, joka on muuten singleversiotaan puolet lyhyempi, nostaa taas laatunormit kohdalleen, ja siivu kuulostaakin näin ”lyhennettynä” ehkäpä vieläkin toimivammalta. Nimetön ja kovin lyhyt neljäs raita tuo viimein muassaan kaivatun hengähdystauon. Ainoastaan akustisille kitaroille perustuva fiilistely erottaa levyn alku- ja loppupuolen toistaan, toimien näin eräänlaisena siirtymätaipaleena.

Jälkimmäisen puolen aloituksena soiva monitahoinen ja reilusti päälle 11 minuuttinen Red Rain Amber nousee voimassa sekä äänekkyydessä singlebiisi March to the Sean tasolle asti, tarjoten samalla kuitenkin runsaammin suvantokohtia. Aurora Borealis maalailee vuorostaan nimensä mukaisesti taivaalle kauniisti tanssivia kuvioita sekä tähtien täyttämiä loputtomia avaruuksia. Tämäkin luomistyö suoritetaan tapailevilla kitaroilla ja keinuvalla kuljennalla, pelkkien bändisoitinten avulla. Levyn päättävä Sirius jatkaa taivaiden tarkastelua, päättäen tämän seitsemän sävellyksen pituisen tien pitkään ja surumieliseen vihellykseen. Hiljaisuuden näin laskeutuessa ei voi kuin istua hetken aloillaan ja ihmetellä sitä, kuinka tavattoman kaunista ja monitahoista musiikkia voidaankaan tehdä ilman laulua – jopa post/doomin saralla. Ainoaksi miinukseksi on katsottava joissain kohdin yliampuvaksi muuttuva toisto, joka tällöin muuttuu tunnelmoinnin tehokeinosta sen tuhokeinoksi.

Pelican palkitsee siis ensisijaisesti ja runsaimmin juuri ne kuulijat, jotka pystyvät hetkeksi irtautumaan hektisestä maailmanmenosta, ja joilla riittää voimaa sekä tahtoa vain olla ja kuunnella tunnin ajan tätä hienoa musiikkia. Tällöin The Fire In Our Throats Will Beckon The Thaw pääsee täysiin oikeuksiinsa, levyn moninaiset tasot sekä nyanssit nousevat uudelle tasolle, ja kaikella on lopulta tarkoituksensa.