The Tears: Here Come The Tears

Independiente

Vastoin kaikkia ennakkoluuloja, varhaisen Sueden voimakaksikko Brett Anderson ja Bernard Butler palasivat yhteen. Mutta kuten useissakin medioissa on näyttävästi uutisoitu, miesten välinen ystävyys on nykypäivänä puhtaasti työhön sidottua. Enää ei treenien jälkeen lähdetä pubiin istumaan, vaan kaikki liikenevä tarmo suunnataan hitusen ”virkamiesmäisesti” biisien sorvaamiseen.

Andersonin ja Butlerin uudelleen herätetty yhteistyö kuulosti etukäteen varsin jännittävältä ja odottamisen arvoiselta. Mutta nyt, levyn pyöriessä soittimessa, mielen valtaa väkisinkin pieni pettymys. Onnistuneen Provinssi-vierailun ja vanhojen meriittien perusteella hieman lapsellisestikin odotin, että The Tears pystyisi myös levytetyssä muodossa välittämään keikalla hetkittäin hehkuneen jännitteen. Vertaaminen nuoruuden mestariteoksiin on ehkä epäreilua, mutta ainakin minä näen sen ainoana oikeana kritiikin pohjana. Toisaalta, jos haluaa katsoa tilannetta vähemmän kriittiseltä ja vahvemmin nykyhetkeen tarttuvalta näkökannalta, on pakko myöntää että tässäkin kunnossa Anderson & Butler pesevät valtaosan nuoremmista yrittäjistä. Avauskappale Refugees alkaa lupaavasti – Butlerin tunnusomaista kitarointia ja Andersonin vahvasti efektoitua laulua kuunnellessa tuntuu kuin viimeistä kymmentä vuotta ei olisi ollutkaan. Harmi vain, että biisin kertosäe ei oikein missään vaiheessa lähde lentoon. Toinen aikakapselista pullahtanut kappale on Brave New Century, jonka intro liippaa pirun läheltä ensimmäistä Suede-klassikkoa, Animal Nitratea. Toivottavasti kyseessä on Butlerin ironian tajua osoittava heitto, eikä omiin kuvioihinsa fakkiutuminen.

Pääosin positiivismerkkisiä mielikuvia herättävät myös Autograph ja The Ghost Of You, joiden kaltaisia semitempoisia kaunokkeja kaksikko tuntuu yhä vaivattomasti kirjoittavan. Viimeisin single, Lovers, oli yksi Provinssin keikan kohokohdista, mutta levytettyä versiota vaivaa ihmeellinen väkisin yrittämisen maku. Rentoutta The Tears tavoittaa vasta Fallen Idolilla, jonka loppuun sijoitettu vihellysosuus on yksi Here Come The Tearsin hienoimmista kohdista. Kaikkein tasapainoisimman biisin kruunu on kuitenkin myönnettävä Beautiful Painille – näin upeaa Anderson-sävellystä ei ole kuultukaan sitten Head Musicin.