Pikkupaha: Epävakaa

T-Sound Ky

Tamperelais-eteläpohjalainen Pikkupaha on kummitellut suomenkielisen rockin piireissä jo pitkään, mutta vasta nyt yhtyeeltä julkaistaan varsinainen esikoispitkäsoitto. Omakustanne Polttaa toki täyttäisi pitkäsoiton mitat... Taustalta tältä punkin rosoisuutta ja tummemman etnomausteisen rockin piirteitä yhdistelevältä nelikolta löytyy lisäksi useampia pienempiä julkaisuja, rocklyriikkakilpailun voitto ja kunnioitettava keikkakokemus. Pitkälti kitaraa soittavaan solistiinsa Anu Hietikkoon personoituva bändi leijailee syvämietteisen tummissa maalailuissa, repäisten sieltä tuskaisen räävittömästi sen ”vihaisen naisen” esiin. Yhtyeen suora vertaaminen kehenkään toiseen artistiin on äkkiseltään vaikeaa, eikä toimittaja Kuusisen lanseeraama ”Pikkupaha on Blondien ja Liikkuvien lasten siittämä siamilaiskaksonen räkäisessä punkissa friteerattuna” –tiivistelmä kerro yhtyeestä kuin yhden tai muutaman puolen.

Kun avausraita Maa keinuu rauhallisesti miltei kansanmusiikki-meiningillä pienillä sähköisillä särömausteilla uhkaillen, kasvaa Prinsessa vaanivasta näppäilystä jo särömattoon. Ihan sinne räävittömään raivoon Pikkupaha yltyy kuitenkin vasta biisin lopulla, jossa nelikko meuhkaa pyörteillen kuin noidat sapattirituaalinsa kliimaksissa. Aiemmin julkaistu Kaunista oot vaaniskelee ilman lopullista tuomiota, samaa henkeä on myös trumpetilla koristellussa, tangopoljentoisessa Vihjaan -kappaleessa. Mahtipontista, synkeää, pohdiskelevaa, vaanivaa, rivoa, öistä... kaikkia noita on Pikkupaha ja paljon muuta. Akustis-säkeinen Onnellinen esitteleekin sitten bändin seesteisempää poskea ja rauhoittuneempaa itsetutkiskelua.

Nimibiisillä nelikko on onnistunut tiivistämään kaavaansa ehkä tyylikkäimmin. Junnaavilla lyömillä, puolivoihkivaan kasvavalla jylhällä laululla ja pyörteilevillä kerroilla luotu tunnelma toimii. Aaltoillaan kulkee nimensä mukaisesti hellävaraisesti aaltoillen, tosin myrkyvaroituskin on selkeästi annettu. Myrsky kuitenkin puhkeaa todella vasta Riivaan -raidalla. Vastapainoksi päätösraita Poispäin tyytyy valssahtelemaan haikeissa tunnelmissa, tosin kyllä tälläkin raidalla tunnelma tihentyy ja pulssi kiihtyy loppua kohti. Entisen ehkä astetta rosoisemman toteutuksen sijaan Epävakaa esittelee aika pitkälle mietityn sovituksellisen otteen, jossa rosoisuus ei leimaa soundia, vaan lähinnä asennetta. Omia tuntohermojani Pikkupaha ei vieläkään vatkaa, mutta kieltämättä ihan hyvältä kuulostaa.