Pikkupaha

Eräänä päivänä levypinkan päällimmäisenä löytyi pirullisen värinen omakustannelevy. Jostain syystä sen arviointi siirtyi koko ajan tuonnemmas ja tuonnemmas, muutaman muun pienemmän julkaisun ohessa. Mutta nyt on aika.

Tämä kvartetti on voittanut 8. toukokuuta 2004 käydyn Rocklyriikka-kilpailun. Kokoonpano rakentuu laulajatar Anu Hietikon ympärille. Omien kotisivujensa mukaan ”bändillä on selkeästi oma linja ja tyyli”. Tällaisiin ”Me ei haluta lokeroitua mihinkään” – tyyppisiin klisee-sudenkuoppiin ei kuitenkaan kannata langeta, sillä tällä kertaa kyse tosiaan on sangen omaperäisestä musiikista, jonka ansiot eivät rajoitu pelkästään lyriikoihin.

Pikkupaha on Blondien ja Liikkuvien lasten siittämä siamilaiskaksonen räkäisessä punkissa friteerattuna. Kappaleissa on tiukka, tinkimätön ote kautta linjan, enkä epäile, etteikö Hietikko pystyisi keikkatilanteessa kietomaan vaivatta yleisöä sormensa ympärille. Yhden ainoan fraasin aikana hän pystyy äänellisesti muuntautumaan alttoäänisestä tangokuningattaresta täysiveriseksi bitchiksi. Ruma ja kaunis kulkevat käsi kädessä.
Itse asiassa tämänkin levyn kohdalla heräämiseni sattui kymmenennen raidan Leuhka lutka kohdalla. Kyseisen teoksen kertosäe kuuluu: ”Leuhka lutka saatana / huora, huora, huora / Leuhka lutka saatana / Sä et saa ketään, sä et saa ketään”. Kun meininki on näin rehtiä ja punk-henkistä, niin tämä julkaisu ansaitsee ilman muuta huomiota ainakin tässä mediumissa. Apulannalla pyyhitään lattiaa stn!
Toki mukana on myös potentiaalista, kevyimmillään jopa aavistuksen iskelmällistä soittolistakamaa. Se oletettavasti hioutuu huippuunsa tulevalla levyllä, joka ilmestyy tämän vuoden (2005) keväällä. Toivottavasti tämän levyn rosot ovat kuitenkin tallella vielä tuolloin.

Pikkupaha tuo tuulahduksen 80-lukua, vie tunnelmasta toiseen eikä vikise. Harmi, ettei Suomessa ole kunnon underground-hämyelokuvakulttuuria. Sellaiseen(kin) Pikkupaha sopisi oivallisesti.

Oikein lupaavaa omakustannemättöä. Ja onhan tässä kultti-ilmiönkin aineksia.