Geffen

Make Believen myötä Weezer hiipii yhä lähemmäs sitä kypsän rock-bändin statusta, josta saimme viitteitä jo vuoden 2002 epätasaisella Maladroitilla. Takavuosien särökitaravalleja ja killeri-melodioita yhdistelevään aikakauteen ei selvästikään ole paluuta, sen varmasti osasivat aavistaa intomielisimmätkin fanit. Kahden ensilevyn aikana yhtyeeseen rakastuneiden on asia vain sulatettava – yksittäisiä täysosumia voi tulla jatkossakin, mutta viiden tähden täyspitkään eivät Rivers Cuomon paukut enää riitä.

Se ei silti estä nauttimasta Weezerin tuoreemmasta linjasta. Bändin musiikkiin on aina ollut helppo uppoutua, eikä tämä tilanne ole Make Believen myötä muuttunut mihinkään. Välittömyys, hyvä fiilis ja omistautuminen ovat aina olleet iso osa Weezerin musiikkiin liittyvää kiehtovuutta ja näistä hyveistä se ammentaa yhä, vaikka kappalemateriaali onkin vuosien varrella heikontunut. Samalla näennäisen yksinkertaisuuden takaa on paljastunut joitain huomattavasti suurempia ja merkityksellisempiä arvoja – Weezerin myötä rockbändi on ensi kertaa saanut luvan olla samanaikaisesti hauska ja älykäs.

Make Believe on saanut äärimmäisen ristiriitaisen vastaanoton. Weezerin fani-armeija tyrmäsi ensimmäisenä sinkkuna julkaistun Beverly Hillsin, joka heidän mielestään oli ”teennäinen, muovinen ja typerä ralli”. Olen asiasta täysin eri mieltä. Beverly Hills on hieno ja tarttuva kappale, joka oikeamielisessä maailmassa olisi iso, vähintään Buddy Hollyn tasoinen, hitti. Näin ei kuitenkaan ole – kiitos lyhytnäköisten soittolistojen, jotka vajaassa kymmenessä vuodessa ovat ehtineet tuhota monipuolisen musiikillisen kasvualustan. Nyt nuorisolle mieluummin tarjotaan muottiin valuttettua kiimaa ja kimallusta, kunnes he omasta aktiivisuudestaan riippuen löytävät tiensä toisenlaisille lähteille.

Levyltä löytyy myös kaksi muuta helmeä. Perfect Situation kuulosti alkuun vain arkkityyppiseltä Weezer-veisulta, mutta perin kerran jälkeen kappaleen todellinen viehätys paljastuu. Kolmas, ja ainoa ”vanhan ajan vallaton rykäisy”, on nimeään myöten ironinen We Are All On Drugs, jota hyräillessään Riversin huulilla on varmasti karehtinut vähintäänkin pieni hymynhäivä. Näiden kolmen täysosuman rinnalle bändi on loihtinut yhdeksän keskivertoa ja keskitempoista biisiä, joiden tehtävä on vain lätkätermejä käyttäen ”pelata nollanollaa”. Omiin ei saa mennä, mutta eipä vastustajankaan päässä juuri soi. Olisi kyllä saanut.