Geffen

Vaikka Maladroit osoittautuikin ensikuuntelun pelästystä paremmaksi levyksi, on se silti pettymys – maailman parhaalta voimapop-bändiltä olisi voinut odottaa huomattavasti enemmän todellisia iskusävelmiä, umpitarttuvia koukkuja tai vähimmillään edes päätöntä silmät kiinni, suu auki-kaahausta. Nyt käteen jää vain risut ja roiskeet hyvästä meiningistä.

Viime vuonna kovasti odotettu vihreä levy ei vuoden kuuntelun jäljiltä ole asemiaan erityisemmin petrannut. Kuten Tuomasen Jari taannoisessa arviossaan mainitsi, alun huippubiisien jälkeen loppu levystä sujui enemmän tai vähemmän jäähdyttelyn merkeissä. Nyt ei samaa pelkoa ole, sillä Maladroit ei oikeastaan missään vaiheessa lähde todenteolla lentoon. Ykkösluokan antia saa hakea normaalia Weezer-tasoa kauemmin, joten siinä mielessä vertailut hitaasti auenneeseen Pinkerton-mestariteokseen ovat oikeutettuja. Dope Nose on toki rivakka vetäisy, mutta kun heti perään puskevat sellaiset keskinkertaisuudet kuin Keep Fishin’ , Take Control ja varsinkin väsynyt Death And Destruction ei voi kuin huokaista; onko tämä todellakin sama bändi joka teki kuninkaalliset Undone: The Sweater Songin, El Scorchon ja Hash Pipen ?

Pahin syöksykierre onneksi katkeaa tähän ja lopusta löytyy jopa Weezerin omalla asteikolla korkealle noteerattavia biisejä. Ensiksi hännän nostaa ryhdikäs Slob, josta letkeän Burndt Jambin on helppo jatkaa noususuhdannetta. Kun loppua kohden rytätään vielä ”beach boys goes hardcore”-tyyppinen Possibilities pinnistää levy sittenkin plussan puolelle. Mainiosta loppukiristä huolimatta Maladroit on neljä levyä tehneen Weezerin neljänneksi paras levy.