Astrid Swan: Poverina

Delphic

Sielukasta ja hyvällä tavalla kohtalokkaan makuista piano-vetoista poppia tekevä Astrid Swan on ennestään tullut tutuksi lähinnä Treeballin toisen laulusolistin roolissa. Ballin klassisen kitarapopin ohessa ainakin yhtyeen National Treasure -levyllä kuultiin myös Astridin riisutumpia kappaleita ja neidon omalle debyytillä juuri muutamissa laulu ja piano –kappaleissa päästään koskettavimmalle tasolle. Vaikka yhdistelmästä kohtalokkuus, piano ja sielukas naislaulu tulee ainakin itselleni nopeasti mieleen Tori Amos, ei se oikeastaan ole tässä tapauksessa huono asia. Amosin tapaan Astridilla on todella vahva ja sensuelli laulupersoona ja koskettavuudessa Torimaista syvällisyyttä kannattaakin tavoitella. Se, että laulaja/laulunkirjoittaja julkaisee 23-vuotiaana debyyttilevynään näinkin koskettavan, monipuolisen ja kypsän albumin, mielestäni oikeuttaa myös ylläolevaa vertausta maestro Amosiin. Poverina on nimittäin omalla sarallaan yksi parhaita kuulemiani levyjä.

They Need You If They Think You Love Them on juuri tuollainen kiittelemäni piano ja laulu –tummailu, joka aloittaa levyn oivallisesti. Nimibiisi heleilee mukavan menevästi moni-instrumenttisempana ja positiivisempana maalailuna. Enemmän sinne Treeballiin kallellaan... Miltei jylhän mollivoittoisella pianolla kulkeva Rock’n’Roll Blonde tuo keitokseen huomaamattoman huilun ja mahtipontiset orkestraatiot, joita osataan annostella sopivissa määrin, tukahduttamatta kappaleen kantavaa pohjaa. Taitavasti taittuva laulu maalailee tummia maisemia komeasti kasvattaen kappaletta kohti kohtuullisen valtavaa kliimaksia. Toki kaava on käytetty, mutta todella taidolla sitä käytetään. Kun huokaileva Ten Degrees/To The North taas keventää tunnelmaa pienine taustaefekteineen, täytyy nostaa hattua taiteilijan levynrakennustaidolle. Pelkkä jylhä pianomaalailu voisi nopeasti kasvaa raskaaksi, kaikesta sensuellisuudestaan huolimatta. Mollipianoa hilpeämpiin rakennusaineksiin yhdistelevä kaunis pop-sävellys Good Girl on levyn ensimmäinen selkeä ”radiohitti” tarttuvine kertoineen ja lempeine askelluksineen. Samanlaista hilpeää otetta on myös kivasti tuuttailevassa Life In A Containerissa.

Jazzahtavasti ja vanhahtavasti mietiskelevä Old-Fashioned Couple puhaltimineen, haikean kaunis, seesteisesti kulkeva War ja unelias keinuttelu Dad Said jatkavat tyylillä valitulla tiellä. Hienovaraiselle kitarajunnaukselle rakentuva The Kinda Tea You Like To Cry In kasvaa upeasti... kun tietää tuottajan pallilla puoliksi istuneen Nick Triani juuri työskennelleen Sister Flon levyn parissa, tulee kysyneeksi, paljonko esimerkiksi tähän biisiin on mahtanut herrojen soitannosta tarttua ideoita? Second Chance palaa puhtaaseen piano/laulu –kaavaan komeasti, yltyen lopussa lähes huohottavaan juoksuun. Vastapainoksi Daddies ja The Day I Got My Pony ovatkin sitten uneliaita pianoslovareita, jotka olisin itse voinut vaikka jättää kokonaan poiskin...

Voisi kuvitella että mollivoittoinen, paljolti pianoon ja yökerhohenkiseen tulkintaan pohjautuva musiikki tarvitsisi niitä viimeisinkien sydänverien puristamisia, kaikenmaailman traumojen purkamisia musiikkiin. Poverinan parhaita puolia kuitenkin on juuri se, että levy osaa hyödyntää myös kepeyttä ja kauneus ei ilmene pelkästään myrskypilvien alla, vaan kepeätä kesäpäivääkin osataan rakastaa. Vaikka keitoksen ainekset ovatkin varmasti monessa sopassa pyöritelty, toimii Astrid Swanin näkemys meikäläiselle todella hyvin.