Keinu

Tamperelainen indierock-nelikko Candy Cane on yksi näitä kotimaisen musiikkikentän suuria salaisuuksia. Vaikka ”alamaailma” on jo vuosia hehkuttanut yhtyeen junnaavan säröisää, hetkittäin jopa valoisan pohtivaa, mutta pääsääntöisesti tummaa ja raivokasta kitaravallipaahtoa, on yhtye varmasti isommalle kansanosalle suuri kysymysmerkki. Kuinkahan lienee yhtyeen pitkään ja hartaasti hiotun, lähipäivinä julkaistavan debyyttipitkäsoiton jälkeen?

Höristin yhtyeelle korviani oikein kunnolla vasta vuoden 2003 Thankless -eepeen myötä. Marko Neumanin mielipiteitä jakavasta, naukuvan raastavasta laulutulkinnasta oli ensi kertaa minuun korvaani karsittu rankin huutaminen pois ja kun Rope To Hang Onin ja Feels Too Good When You’re Gonen kaltaiset, kevyempiäkin puolia tarjoilevat hittibiisit paljastuivat todella tarttuviksi ralleiksi, välkkyi tuleva debyytti todella mielenkiintoisena tapauksena takaraivossani. Nyt se sitten on täällä. Ihan sitä raivokkainta Markoa ei päästetä myöskään Leave Me Outilla kovinkaan paljoa ulos, mutta myöskään kauhean keveätä biisirakennetta ei tällä kertaa tarjoilla. Markon ja Miikka Salosen kitarat junnaavat tiukasti, rytmiryhmä Tomi Isoviita/Antti Hietala kaasuttelee hallittua pikatienopeutta. Setti pysyy todella hyvin kasassa, vaikka esimerkiksi avausraita Vide vielä häröileekin jossain aivan eri maailmoissa.

Raivokas Bigamy siirtyykin sitten räiskähdellen siihen kaavaan, jolla loppulevy pääsääntöisesti liikkuu. Juoksevan hikinen tahdinpito, Markon vaanivasta ruoskintaan vaihteleva laulu, menevästi säröjunnaavat kitarat... Smashing Pumpkinsiin mukavia mielleyhtymiä luova Kiss A Whore on levyn menevimmän puolen hitti, biisi puksuttaa todellakin eteenpäin kuin juna. Kerron nosto räjähtelevine kitaroineen ihastuttaa, sulava vaihto vaanivaan juoksuun industriaalisilla häröäänillä luo synkkyydestään huolimatta erittäin innostuneen tunnelman... Ainakin tässä kotikatsomossa. Tärkeässä osassa levyllä on Jani Riihimäen ohjelmointi ja metelimaailmat, jotka ovatkin juuri se viimeinen kuorrutus, mitä Kiss A Whoren kaltainen vyörytys kaipaa. Leikitellen hellivä Yoke on ehkä lähimpänä Thanklessin ”uhkaavaa keveyttä”. Mainio sävellys siihen sarjaan, tosin ihan yhtä tarttuvaa kertoa biisissä ei ole kuin esimerkiksi kahdessa mainitsemassani hitissä. Keveyttä kumartaa myös A Better Wrist, hivenen vinosti humiseva ”pop-kaunokainen”, jota ei toki missään nimessä voi syyttää mistään ”slovariudesta” tai laiskuudesta. Tiukasti edetään, mainio kasvatus kohti kliimaksia.

Välisoiton kaltainen ”kuoroteos” Sans Chemin avaa tietä Letter To No Onen akustiselle kaihoisuudelle, jossa Markon laulu kaikuu tyhjille seinille ja lautanen helisee. Kiihkeä Pinup kiihdyttelee jälleen, pysyen räjähdystehoistaan huolimatta hyvin soittajien käsissä. Lick The Pit jollotteleva kerto on myös yksi jo Thanklessiltä tuttu elementti, joka sopii pyörteilevään vallisurffailuun hyvin. Uneliaampi Fall For maalailee kaikkein seesteisimmissä tunnelmissa, jos kyseistä sanaa nyt voi edes liittää CC:hen, päätösraita S’accomplit kilkkailee musiikkimatkan päättyneeksi avausraidan tyyliin. Kokonaisuutena Leave Me Out on todella tyylikäs paketti raivoa, säröä, vaanivuutta, junnausta, hikeä... eikä ehkä ensimmäisenä nouse mieleen, että tässä todellakin soittaa nelikko koto-Suomesta. Omassa junnaavassa maailmassaan Sergion ohella vuoden kotimaisia levyjä. Ei silti ihan kympin fiilikset, jotenkin jäin edelleen kaipaamaan sellaista sarkastista huumoria, mitä aistin Thanklessillä. Mutta aika lähelle päästään...