Julkaistu: 06.04.2005
Arvostelija: Mika Roth
Gun
”Paranee kuin Paradise Lost Host-levyn jälkeen”, tuossa on sanonta jonka voisi ottaa käyttöön silloin kun haluaa kuvata hidasta mutta vakaata parannusta. Vuonna 2001 julkaistu Believe In Nothing antoi jo rohkaisevia signaaleja ja seuraavana vuonna kauppojen hyllyille ilmestynyt Symbol Of Life vei noita lupauksia pidemmälle. Viime levystä kuluneet kolme vuotta ovat harventaneet bändin rivejä yhdellä jäsenellä, rumpali Lee Morrisin siirryttyä sivuun. Jäljelle jäänyt nelikko tuntuu saaneen tästä vain lisää voimaa ja ytimekkäästi Paradise Lost nimiseksi kastettu uutukainen onkin parasta antia sitten vuonna 1997 julkaistun, ja kovasti kiistellyn One Second levyn.
Yleissoundi on jälleen rahdun aiempaa raskaampi ja kitaravoittoisempi. Kitaristit Greg Mackintosh ja Aaron Aedy tiputtelevat soittimistaan rouheilla soundeilla kyllästettyjä riffejä, jotka kuulostavat samanaikaisesti tutuilta ja tuoreilta. Tälläkin kertaa jokaisen biisin tunnistaa hyvin nopeasti tekijöidensä lapseksi, kuitenkin ilman että tämä tuttuus kävisi millään tavoin kiusalliseksi. Koneitakin maisemasta toki löytyy yhä, ne ovat vain siirtyneet aiempaa enemmän taustalle. Eniten tilaa varataan kuitenkin Nick Holmesin laululle, jonka varaan yhtyeen on hyvä rakentaa kappaleitaan. Vuosien saatossa Holmes on saanut tulkintaansa enenevissä määrin sävyjä sekä tunnetta, ja Paradise Lostilla mies kuulostaakin vahvemmalta kuin koskaan.
Kahdentoista kappaleen joukosta edukseen erottuvat videobiisiksikin valjastettu koukukas Forever After, Close Your Eyes sekä Redshift jotka kaikki edustavat Paradise Lostin tarttuvampaa puolta. Yhtyeen hitaampaa ja eeppisempää laitaa puolustaa vuorostaan päätösraita Over The Madness, joka sulkee kahdentoista kappaleen nipun hieman haikeissa mutta samalla toiveikkaissa tunnelmissa.
Reilusti yksinkertaistettuna Paradise Lostia voi pitää yhdistelmänä kahden viimeisimmän pitkäsoiton tunnelmia sekä Draconian Times -levyn rouhintaa. Kun Symbol Of Life levyä saattoi pitää tietyssä mielessä välityönä, eräänlaisena siirtymävaiheena johonkin uuteen, on Paradise Lost päässyt tuon samaisen polun päähän. Yhtyeen tulevaisuus on avoin kuin tähtikirkas taivas, ja se voikin seuraavaksi kääntyä jälleen mihin suuntaan tahansa, mutta ainakin nyt – juuri tällä hetkellä – kaikki näyttää paremmalta kuin vuosiin.
Vuodesta 1988 toiminut brittiorkesteri on vuosien saatossa liukunut
alkuaikojen aggressiivisesta ja raskaasta doomauksesta kohti melodisempaa
ilmaisua. Uran alkupuolen Lost Paradise ja Gothic -pitkäsoitot ovatkin yhä monelle fanille ne bändin ainoat oikeat levyt. Jatkuvasti eteenpäin liikkuva yhtye ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen vaan jo kolmannella
albumilla Shades Of God muutoksen tuulet olivat havaittavissa. Seuraavana
julkaistut Icon ja Draconian Times -levyt vaikuttivatkin voimakkaasti nykymuotoisen goottimetalli -genren syntyyn ja ilman näitä levyjä saattaisi esimerkiksi HIM kuulostaa tätä nykyä kovin erilaiselta. Raskas soundi sai nyt tuekseen yhä useammin melodiota, ja kappaleiden rakenteissa liikuttiin entistä laveammalla alalla. Näitä genren merkkipaaluja onkin sittemmin kopioitu ahkerasti tuhansien uusien yrittäjien toimesta - yleensä heikolla menestyksellä.
1997 yhtye ravisutti jälleen fanejaan ja koko metallimaailmaa One Second
-levyllä. Koneet olivat ilmestyneet taustoille, kappaleiden rakenteet olivat
keventyneet entisestään ja popmaiset kertosäkeet olivat monelle myrkkyä.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Host vei tämän kehityksen äärimmilleen,
kunnes 2001 päivänvalon nähnyt Believe In Nothing käänsi kurssin jälleen
kohti metallisempaa ilmaisua. Tämä jatkuvasti rankentuva kehitys onkin
jatkunut Symbol Of Life ja Paradise Lost -levyillä.
Nick Holmes - laulu
Greg Macintosh - kitara
Aaron Aedy - kitara
Steve Edmonson - basso
Jeff Singer - rummut (mahdollisesti jo pian täysjäsen)
Linkki:
paradiselost.co.uk
(Päivitetty 2.3.2012)
