Julkaistu: 23.12.2004
Arvostelija: Jari Jokirinne
Cooking Vinyl
Arvaamattomia ovat Frank Blackin tiet. Pixiesin paluu keikkarintamalle (ja mahdollisesti studioonkin) oli enemmän kuin kukaan uskalsi vielä pari vuotta sitten toivoakaan. Myös miehen uusin soolojulkaisu on koostumukseltaan hyvin yllättävä. Ensimmäiselle levylle on mahdutettu demonauhoituksia sittemmin Pixies-klassikoiksi nousseista kappaleista, kuten The Holiday Song ja Caribou. Harvinaista asiasta tekee kuitenkin vasta se, että osa näistä sementoituneista biiseistä on saanut kakkoslevyllä ylleen uuden, paikoin jopa radikaalistikin poikkeavan kuosin.
Ensimmäinen puolisko paketista on nopeasti läpikaluttu. Kolmiyhteyteen Frank, kitara ja nauhuri luottava levy alustaa kunniallisesti yhden sukupolvemme tärkeimmän yhtyeen esivaiheet, mutta kovin suureksi kuuntelunautinnoksi ei sitä voi sanoa. Jos tätä vertaa esim.
Wave Of Mutilation-hittikoosteeseen, ei kotikuuntelu-kisan voittajasta ole epäselvyyttä.
Kakkoslevy onkin tämän setin oleellisempi osio. Kitaravallien ja vanhan tunnistettavan kireyden totaalinen puuttuminen aiheuttaa kuitenkin alkuun pienen shokin – mitä se äijä on mennytkään tekemään? Järkytyksestä toivuttua miehen visio alkaa kirkastua. Esimerkiksi kaikkien aikojen suosikki-Pixies-raitani Where Is My Mind?in dub-luenta muuttuu ahkeran kuuntelun jälkeen päässäni flegmaattisesta hypnoottiseksi – tätä on yksinkertaisesti saatava lisää! Cactusin uusi versio ei puolestaan toimi samalla teholla. Frank on vienyt sovituksensa omituisen lähelle parin vuoden takaista Bowien versiota, aivan kuin osoittaakseen tälle kunnioitustaan. Ilmiöhän on tuttu jo ammoiselta 60-luvulta: Bob Dylan vaikuttui niin vahvasti Jimi Hendrixin All Along The Watchtower-coverista, että alkoi itsekin esittää kappalettaan myöhemmin samalla tavalla.
FrankBlackFrancis on mielenkiintoinen teos, mutta levyä kuunnellessa huomio kiinnittyy vain yhteen seikkaan: onko tässä esimakua Pixiesin uudesta soundista?
