Julkaistu: 23.12.2004
Arvostelija: Jari Jokirinne
Cooking Vinyl
Arvaamattomia ovat Frank Blackin tiet. Pixiesin paluu keikkarintamalle (ja mahdollisesti studioonkin) oli enemm�n kuin kukaan uskalsi viel� pari vuotta sitten toivoakaan. My�s miehen uusin soolojulkaisu on koostumukseltaan hyvin yll�tt�v�. Ensimm�iselle levylle on mahdutettu demonauhoituksia sittemmin Pixies-klassikoiksi nousseista kappaleista, kuten The Holiday Song ja Caribou. Harvinaista asiasta tekee kuitenkin vasta se, ett� osa n�ist� sementoituneista biiseist� on saanut kakkoslevyll� ylleen uuden, paikoin jopa radikaalistikin poikkeavan kuosin.
Ensimm�inen puolisko paketista on nopeasti l�pikaluttu. Kolmiyhteyteen Frank, kitara ja nauhuri luottava levy alustaa kunniallisesti yhden sukupolvemme t�rkeimm�n yhtyeen esivaiheet, mutta kovin suureksi kuuntelunautinnoksi ei sit� voi sanoa. Jos t�t� vertaa esim.
Wave Of Mutilation-hittikoosteeseen, ei kotikuuntelu-kisan voittajasta ole ep�selvyytt�.
Kakkoslevy onkin t�m�n setin oleellisempi osio. Kitaravallien ja vanhan tunnistettavan kireyden totaalinen puuttuminen aiheuttaa kuitenkin alkuun pienen shokin � mit� se �ij� on mennytk��n tekem��n? J�rkytyksest� toivuttua miehen visio alkaa kirkastua. Esimerkiksi kaikkien aikojen suosikki-Pixies-raitani Where Is My Mind?in dub-luenta muuttuu ahkeran kuuntelun j�lkeen p��ss�ni flegmaattisesta hypnoottiseksi � t�t� on yksinkertaisesti saatava lis��! Cactusin uusi versio ei puolestaan toimi samalla teholla. Frank on vienyt sovituksensa omituisen l�helle parin vuoden takaista Bowien versiota, aivan kuin osoittaakseen t�lle kunnioitustaan. Ilmi�h�n on tuttu jo ammoiselta 60-luvulta: Bob Dylan vaikuttui niin vahvasti Jimi Hendrixin All Along The Watchtower-coverista, ett� alkoi itsekin esitt�� kappalettaan my�hemmin samalla tavalla.
FrankBlackFrancis on mielenkiintoinen teos, mutta levy� kuunnellessa huomio kiinnittyy vain yhteen seikkaan: onko t�ss� esimakua Pixiesin uudesta soundista?
