Kings Of Leon: Aha Shake Heartbreak

jostain syystä omat odotukseni tätä levyä kohtaan olivat aika suuret! Jostain syystä sen takia, että poikien edellinen kiekko oli aika ponneton esitys. Koko levyllinen "etelän-strokesin" -jamppien juurevaa rock-revitystä oli liikaa hennoille ja aroille korvilleni. Holy Roller Novacaine ep taasen oli mahtavan tiukka (ja sopivan pitkä/lyhyt) tiivistelmä siitä, mihin Kings of Leonit pystyvät.

Mutta sitten tämä uusi...Jaa-a, ensiksi täytyy todeta että soitto on parantunut mukavasti, ja levyltä löytyy paljon hienoa riffittelyä ja muutamia yllätyksellisiäkin ratkaisuja. Biisit on yleensäkkin hieman kokeellisempia kuin Youth & Young Manhoodilla, joka oli aika perus poljentaa alusta loppuun. Tai no, aikalailla sitä samaa poljentaa tämä uusikin on, mutta sanotaanko näin että sävyjä on puolet enemmän kuin ekalla yrittämällä. Levy lähtee hieman arveluttavasti käyntiin mutta heti kakkosbiisi King of the Rodeo on täysosuma! Kertsissä lauletaan "let the good times roll", ja perään jysähtävät rummut ovat oikeastaan koko biisin parhaita hetkiä (kuuntele niin tiedät!). Itseasiassa ne rummut jyskyivät omassa päässäni vielä pitkään yöllä, eli se biisi imeytyi suoraan tajuntaan, jonne voi minun puolesani huoletta jäädäkkin, kunhan jättää öisin rauhaan. Muutaman perus-rallin jälkeen onkin vuorossa Milk, joka on kaikkea muuta kuin perinteinen herkistely- slovari. Kaiken kruunaa laulaja Caleb Followillin sydäntä raastava tulkinta..! Heti lämpimän maidon jälkeen tarjoillaan sinkkubiisi Bucket, josta voisi sanoa, että biisi todellakin on ilmiselvä valinta sinkuksi. Ei sillä että se välttämättä olisi levyn paras, vaan, kylläs te tiedätte, sopivan menevä ja simppeli jota voi jopa mtv:ssäkin näyttää.

Levyn ehdottomasti mielenkiintoisin biisi on Day Old Blues. Kun kertosäe alkaa ja Caleb rupeaa joikaan "deodeodeo blu-uuus..., on aika vaihtaa seuraava biisi soimaan. Kauhistuttaa pelkkä ajatuskin siitä että kyseistä biisiä joutuisi kuunteleen krapula-päissään...No, ehkä jokin päivä senkin kappaleen kauneus avautuu minulle, mutta ei vielä tänään.

Eli mitä meillä on? Levyllinen tiukkaa rokkia johon mahtuu muutama klassikko, ja muutama jonka olisi ehkä voinut jättää sinkun b-puoleksi. Ekan kuuntelukerran jälkeen on hieman ymmällään, mutta kyllä se siitä, niinhän se aina. Jos eka levy kolahti, niin luultavasti tämä kolahtaa myös, ellei jopa kovemmin!!! Kings of Leon on tosin kaukana siitä taistelusta, kun kisaillaan vuoden kovimman rock-levyn tittelistä, jossa ykköspallille kovasti koittaa ängetä itseään Franz Ferdinand ja Interpol.

Totta, kehitystä on tapahtunut ja mikäs sen hienompaa, tosin pidin myös ensimmäisestä kiekosta ilmeisesti enemmän kuin edellä kirjoittaneet. Eli; Slow night so long tyylikäs avausbiisi (erit. Jaredin bassottelu!), King of the rodeo yksi vuoden upeimmista rock-kappaleista (kaikkea tarpeeksi, ei mitään liikaa), Bucket omaa pelottavaa radiopotentiaalia ja Milk sekä Day old blues osoittavat bändin todella kehittyneen (kun se "blu-uuus" ensimmäisen kerran kajahti korviini en voinut lakata nauramasta!). Mielestäni levyn ainoat täyetkappaleet ovat mekaaniset ja yllätyksettömät Taper jean girl ja Raz. I ett nötskall: Mahtava kokonaisuus höystettynä hurtilla huumorilla, suoraviivaisuudella ja rehdillä rock`n`rollilla. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy! (Ps: Vuoden parhaasta levystä puhuttaessa pitää edellisen kirjoittajan listaan lisätä vielä Killersin Hot Fuss. Muuten ei valittamista!)