Lapko: Your Special K.O.

Hyvin särisevällä kitaralla jyrähtää käyntiin Harjavaltalaisen Lapkon tuorein eepee. Tasaisesti junnaavat särökitarapurskahtelut lähtevät viemään avauskappaletta Hall Of Fame, säröt, joiden päälle laulaja-kitaristi Maljan rauhalliset laulupohdinnat pienine äänialan vaihteluineen ja ikäänkuin jatkuvasti hampaat irvessä puristaen sopivat erinomaisesti. Jo liveannin perusteella (viimeksi Jyväskylän RockInn -festivaaleilla) on tullut verrattua Lapkon antia muun muassa Placeboon, joka nousee mieleen juuri tuosta laulutulkinnasta. Esikuvia unohtamatta basisti Nordbergin ja rumpali Heikkosen täydentämän trion musiikki on silti omaperäistä ja myös hyvin kitkatonta. Yhteissoitto on mukavan hioutunutta ja kun biiseissäkin riittää ideaa, voisi odotella yhtyeen pikkuhiljaa päätyvän jonkin oikeasti hyvästä musiikista kiinnostuneen levy-yhtiön kiikariin. Miksikään hittikoneeksi Lapkon kaltaisesta vaihtoehtoisemmasta indiestä ei heti ensikuulemalta ole, mutta hitostakos sitä tietää? Ehkä sitä joskus isompikin yleisö ymmärtää hyvän päälle kaikenmaailman popstarsien sijaan. Toivoa moisesta ei saa hukata, vaikka rahavaltainen hittitehtailu tuntuukin olevan yhä suuremmassa määrin levy-yhtiöiden ohjesääntönä.

Hiljainen välirukous hyvän musiikin puolesta. Yhtyköön siihen ne, jotka asian omakseen kokevat...Amen.

Vuodesta 1999 nykyisellä nimellä toimineen ja ainakin yhden omakustanteen jo aiemmin nauhoittaneen Lapkon materiaalia on vaikea kuvailla sanoilla, bändi itse käyttää modernin indie-rockin termiä. Synkkää se joka tapauksessa on, uhkaavaa ja junnaavaa. Rauhallisempia väliosia osataan käyttää täydentämään purskahtelevia riffittelyjä, jyräävää bassoa ja mukavan vaihtelevia rumpufillejä. Maj Karma -mies Häiriö Piirisen istuessa äänityspöydän takana studiossa kolmikon soittoon on saatu ulkopuolinen näkemys. Missä määrin se sitten raidoilla kuuluu, jää tulevaisuuden tuotoksien peilattavaksi. Ainakaan Maj Karmaan Lapkoa on turha verrata, paitsi ehkä synkkyyden ja tiukan livesoiton osilta. Kappaleista yksikään ei suoraan nouse toisten yläpuolelle, silti yksikään biisinelikosta ei myöskään jää korkean tason alapuolelle. Eniten tunteita herättää lopulta levytuotoksen päättävä Mary The Queer, jossa Malja pääsee tosissaan venyttämään kieltämättä kantavaa ääntään. Soitossa on mukavia nousuja ja laskuja ja silmien sulkeutuessa alkaa niska väkisinkin liikkua leijailevan väijyvien säkeiden tahdissa. Armottomuus voisi olla oikea sana kuvaamaan kiertävien kieliriffien ja tykittelevien rumpujen rakentamaa, pilkkopimeässä kaivoskuilussa syöksyvää malmivaunua, jota Maljan laulu ohjaa kohti syvyyksiä.

Erittäin lupaavaa. Vain se todellinen hitti puuttuu.