Pienet

Pienet – Maaliskuu 2007

16.03.2007

Castle Common Tones: Castle/Alone
Turkulainen viisikko Common Tones yhdistelee kahden biisin demollaan kiitettävän mietityllä ja hienosti toteutulla tavalla ilmavasti junnaavaa, hienovaraisen synkkää kitaraa, heleästi kaartavia pop-melodioita ja kiireetöntä pohdiskelua. Oikeastaan levyn avausraita Castle vaihtelee luovasti hymyilevän popin ja hivenen uhkailevamman särön välillä. Lasse Toimen laulusta tulee hetkittäin mieleen Brunilan Teemu, mutta junnaavuudessaan Common Tones liikkuu hiukan eri maisemissa kuin The Crash. Seesteisempi Alone näppäilee sunnuntaisissa ikkunalautaistuskeluissa, lasin läpi sadetta tuijotellen. Erittäin hieno demo. Ei muuta kuin lisää.

Ilkka Valpasvuo

Dead Rabbit
Helsinkiläinen trio luottaa murisevasti säröiseen kitarasoundiin, vikkeliin juoksutuspiristeisiin ja mörinään asti vajoavaan lauluun. Kahden raidan näyte on yhtyeen ensimmäinen demotus lajiaan ja sen kyllä kuulee. Soundit ovat jopa tähän tyylilajiin tuhnut ja etenkin ensimmäisessä biisissä homma menee muutenkin melkoisen melskaamisen puolelle. Raskaassa juoksutuksessa on hiukan sellaista hoocee-otetta, vaikkei sinne varmaan koitetakaan sukeltaa. Samoin metallimausteita löytyy. Kakkosraidan kitarakuvio on levyn parasta antia. Energiaa touhussa piisaa ja asennetta myös. Vielä kun hivenen kirkastavat tyyliään sekä itselleen että kuulijalle. Savuiseenkin soundiin voi ja pitää panostaa.

Ilkka Valpasvuo

Erkka Mykkänen: Avaruustarinoita
Kuopiosta kotoisin oleva Erkka Mykkänen on väsäillyt Guitar Prolla kuuden biisin verran musiikkia. Taiteilijan itsensä mukaan levy on ”vitun hyvä”, mutta ihan moisiin ylisanoihin en intoudu. Erkan näkemys hyvyydestä on sinkeitä kitaroita, temponvaihdoksia ja hirveästi eri osia. Kaikki tämä vielä ilman laulua. Erkka, liity bändiin tai hommaa muusa. Tai tee vaikka molemmat. Bändikavereiden näkemykset ohjaisivat ja jalostaisivat suttaavaa sävellyskynää. Rakastajan tehtävänä taas olisi viedä energiaa; väsyneenä, onnellisena ja kaikkensa antaneena turhimmat ideat jäisivät käyttämättä. Asenne on hyvä, jatka ihmeessä musiikin tekemistä. Biisinnimistä vaikka kuinka monta plussaa, samoin värikkäistä kansista.

Vai onkohan tämä kaikki silkkaa vedätystä? Jos on, menin retkuun.

Tuomas Tiainen

Neljä oikein: Demo
Turkulainen kevyttä kitarapoppia soittava Neljä oikein tuo jossain määrin mieleen kevyemmän version juuri uransa kokoelmalla päättäneestä Limonadi Elohopeasta. Hiukan suoraviivaisempi poppoo on toki kyseessä, eikä ihan yhtä rock. Avausraita Kuka muistaisi tunnollista tyttöä laahaa ehkä hiukan, mutta toisaalta rauha sopii ihan hyvin haikeilevasti humisevaan särömollipoppailuun. Levyn paras raita on huomattavasti rokkaavampi ja iloisemmin nousuhumalassa silmää iskevä Mut sun kolmas lauseesi, jonka kerto on oikeasti päähän nouseva kuin biisissä mainittu kotiviini. Live-äänitteenä tarjoiltu Romanttinen kuvasto jää myös hiukan liiankin rauhallisesti synkeilemään. Tavallaan kaipaisi että ne rockisti särisevät kitarat lähtisivät. Mutta ei. Ihan lupaavaa joka tapauksessa.

Ilkka Valpasvuo

Nick Arse & the Arsenicks: Varhaiseläke
Kylläpä on Nick Arse kavereineen väsännyt sympaattisen oloisen sinkun. Pahvikansiin pakattu kaksibiisinen esittelee pehmoisen ja sopivan kiekuraisen Suomi-progen keinoin operoivan viisikon. Lätyskän ensimmäinen kappale Varhaiseläke alkaa hieman laiskasti eikä oikein missään vaiheessa nouse ansaitsemaansa liitoon. Näin siis ensimmäisellä kuuntelukerralla. Toinen pyöräytys paljasti nyansseja, jotka saavat aikaan sopivasti kutkutusta. Esimerkiksi tomien kumistelut ja ovelat synaujellukset alleviivaavat kompin monotonisuutta. Liikkeellekin päästään, kappaleen lopussa hetkittäin, mutta jotenkin biisi lupaa enemmän kuin lunastaa. Toinen kappale Sisäkuvia rynniikin sitten samantien pururadalle simppelin kitaran, rummutuksen ja loistokkaiden synasoundien vauhdittamana. Reippaampaa menoa, joka jumittelee juuri sopivasti oikeissa kohdissa. Nick Arse & the Arsenicks on oikein miellyttävä tuttavuus ja lupaava bändi, jota tekisi mieli kuunnella enemmänkin.

Tuomas Tiainen

Pikkupaha: Lasit Särkyy
Useampia vuosia toiminut tamperelais-eteläpohjalainen Pikkupaha on itselleni uusi tuttavuus. Yhtye soittaa eri tyylien suunnista vaikutteita hakevaa rosoista rockia ja antaa nyt ensimakua toiselta pitkäsoitoltaan. Avausraita Lasit Särkyy käynnistyy miellyttävästi enteillen jotain suurta. Kertosäkeen lähestyessä huomaan toivovani, että toivottavasti tunnelmaa ei ”nostateta” grungemaisella hiljaa-kovaa-dynamiikalla. Mutta kuinkas muutoinkaan... Angsti vaikuttaa olevan Pikkupahan taiteen innoituksen lähde. Sähköö on jo alusta loppuun kieroa ja ahdistavaa riffittelyä. Anu Hietikko laulaa rohkeasti ja provosoivasti, jonka jälkeen ei ole epäilystä siitä, etteikö hän olisi voimakas nainen. Makaan on turhautuneisuutta käsittelevä perinteisempi voimaballadi. Asialliset saundit tukevat hyvin yhtyeen tanakkaa soittoa ja mukana on myös hienoja soinnillisia yksityiskohtia. Kaikki biisit ovat hyvää keskitasoa, mutta yksikään ei nouse tarttuvuudessaan tai erinomaisuudessaan tämän yläpuolelle. Tiedä sitten siitä, haluaako yhtye suuremman menestyksen sijaan pysytellä mieluummin kultti-suosiossa. Yhtyeessä on selkeästi lahjakkuutta, mutta tämän perusteella vaikuttaa siltä, että yhtyeen ironiseksi tarkoitettu nimi kuvaa sitä liiankin hyvin.

Sami Nissinen

Stair: Tupakka
Alun perin Stair perustettiin vuonna 2002, tuolloisen kokoonpanon pitäessä sisällään myös naisvoimaa. Nykyinen nelikko on silti nuorten miesten temmellyskenttä ja tyylilajiksi on ainakin tällä demolla kiteytynyt kevyt mutta menevä suomenkielinen poprock. Verrokiksi voisi tarjota Egotrippiä, joskin Stair jää vielä melko haparoivaksi tulokkaaksi optimistisen menevän suomirockin tai voimapopin rintamalla. Tärkein asia eli biisit ovat kieltämättä ihan kelpoja teoksia eikä niiden ulosantikaan ole sieltä huonoimmasta päästä. Myös Kaapo Ijäksen laulu kantaa hyvin, vallankin kun ottaa huomioon herran 18 vuoden iän. Ihan mielelläänhän tätä kuuntelee.

Ilkka Valpasvuo

The Booby Prize: Sister
Helsinkiläisen rock-viisikko The Booby Prizen toinen Desibelille saapunut näyte tarjoilee kolme kappaletta samanoloista, kohtuullisen letkeää, katurockia. Parin kohtuullisen raikkaan kiivaamman raidan vastapainona kolmosraita I´ll Wait (Otherside) kaartaa mukavan kiireettömästi, joissain kohtaa jopa turhan laiskalla poljennolla. Kokonaisuutena yhtyeen kolmas demo tarjoilee melkoisen kypsän kokonaisuuden eikä olisi mikään ihme jos yhtye pikkuhiljaa siirtyisi ihan oikeiden äänitteiden pariin ja isompiin ympyröihin.

Ilkka Valpasvuo

Thera: Kuningatar Jää
Thera eli Rovaniemeltä Ikaalisiin muuttanut rokkimimmi Terhi Laatikainen bändeineen lähestyy suomenkielisen rockin maailmaa raskaalla, tummalla ja menevästä rullauksesta tarvittaessa aika rauhalliseen vaihtelevalla otteella. Ei tänään -kappaleen leijailevat säkeet lähtevät vauhdikkaampaankin revittelyyn, eikä taustalla talttaava kitarariffittelykään mitään maailman iiseintä osastoa ole. Mutta pääsääntöisesti kappaleessa maistuu sellainen odotteleva maalailevuus. Terhin laulusuoritus toimii ihan hyvin, aika suoraviivaisesta ja kantava-äänisestä laulajaneidosta on kyse. Myös hallittu mahtipontisuus ja aika tyly melankolia lienevät sopivia sanoja ja ulottuvuuttakin löytyy kappaleiden nostoissa. Nimibiisissä homma on mukavan kiivas ja väreilevä, lähennellen jo viettelevyyttä. Typerä jätkä vie rock-ilmeen tyynestä kireään uhmaan, laukaten kiivaasti. Useampia ilmeitä Theralta kyllä löytyy, mutta kokonaismaku jää hiukan tylyksi ja kylmäksi. Soundipolitiikkaan voisi hakea hieman pehmeämpääkin iskua. Toisaalta, kaikessa angstisuudessaan homman tyly ja kylmän kova soundi sopii hyvin lauluun. Vaikka omakustanne vetääkin omaa latuaan ihan kelvollisesti, ei Thera hirveästi lämpöä irrota. Eipä se kai sellaista ole hakemassakaan, mutta jotenkin näin tyly rokittelu ei oikein onnistu koskettamaan.

Ilkka Valpasvuo

Vulture Club: Demo 2006
Psychobillyä! Eli rockabillyn ja 70-luvun punkin sekoitusta esittää yhtye nimeltä Vulture Club. Tämän tyylistä musiikkia kuulee harvoin, mutta kun tämän viiden biisin demon kahlaa pari kertaa läpi voi todeta, että vaihtelu ei aina virkistä. Taso lopahtaa avausraita Zombie Bobin jälkeen melko alas. Ongelma on siinä, että tarttuvien melodioiden säveltämisen sijasta bändi on ehkä keskittynyt vain pysymään genrelle uskollisena ja tyytynyt käyttämään kertakäyttömelodioita tai toisaalla täysin puhkikuluneita ideoita. Se on pieni yllätys, koska jäsenet ovat tietääkseni varsin kokeneita muusikoita. Muuten musiikki on sellaista aavistuksen laahaavaa psychobillyä, mutta nelosbiisissä Full Moon Blues bändi innostuu vähän reippaampaan menoon. Ainakin rumpalilla on ollut hauskaa sillä demolta löytyy jos jonkinlaista tomikomppikikkailua ja huomiota herättää myös se, että bassottelu hoidetaan pääasiassa klassisella läskibassolla.

No kuitenkin, sori kundit, tällä materiaalilla ei taida olla asiaa laitakaupungin kapakoita pidemmälle.

Jarmo Panula

Lukukertoja: 7895