Pispalafolk

Tampereella vietettiin viikonloppuna kaksia talkoohenkisiä pikkufestareita. Näistä jälkimmäinen, Pispalafolk, juhlittiin sunnuntain paahtavan kuumassa helteessä, joka osaltaan oli vaikuttamassa ennätyssuureen yleisön osallistumiseen. Päällimmäinen syy tähän oli kuitenkin se, että lähinnä talkoohengellä toteutettuun mainioon tapahtumaan oli saatu kinnitettyä varsin maineikas artistikatras.

Paikalle saapuessani lavalla hääri helsinkiläinen Tenhola. Tyynyt päässä esiintyneet hörhöhissuttelijat taitavat herkän tunnelmoinnin, mutta yhtyeen musiikki jäi kuitenkin taustarooliin ihmisvilinässä. Tenholan tunnelmointiin kaipaisi pelkän tyylittelyn lisäksi kunnon musiikillisia ideoita. Tämän jälkeen lavalle jo kipusi yksi tapahtuman odotetuimmista esiintyjistä, Ville Leinonen. Laulaja soitti viime aikaisiin keikkoihinsa verrattuna vahvemmin omaan tuotantoon pohjautuvan setin, mikä pelkkien iskelmä-coverointien sijaan kelpasi ainakin minulle. Melko synkkiä ja hitaita olivat Villen kappalevalinnat, joka tuntui hitusen vaivaannuttavalta ja omituiselta lempeän hellepäivän kontekstissa. Vanha, kaikkien tuntema tuutulauluklassikko, Pieni Tytön Tylleröinen, sekä Kauko Röyhkä -versiointi Talo Meren Rannalla saivat arvoisensa tulkinnan. Pitkään soolona kiertänyt Leinonen on kasvattanut hiuksiaan ja karismaansa, ja hän on yksi Suomen suvereenimmista tunnelman luojista. Kuitenkin uusi terävä taustayhtye voisi vaihteeksi innoittaa artistia uusiin aluevaltauksiin.

Tämän jälkeen kesäpäivän hellehuuruista tunnelmaa kuvitti Idolae ja Imaginary Friend -yhtyeiden jäsenistä koostunut erikoistrio. IF:n klubiolosuhteissa mainiosti toimiva, hidas ja tunnelmallinen indie-folk ei ole yhtä vahvoilla ulkolavalla, jossa yhtyeellä on haastavampi tehtävä saada kuuntelijat vangittua omaan eteeriseen maailmaansa. Kuitenkin pitkälti laulajansa Minna Sihvosen ansiosta homma ei lässähtänyt turhaan indie-hölmöilyyn, vaan se kuulosti ihan pätevältä taidefolkilta.

Toinen suuri nimi John McGregor jatkoi niin ikään hidasta ja intiimiä vuodatusta. Hienosti kitaroiva ja laulava herkistelijä suoriutui hommasta ihan hyvin, mutta tässä vaiheessa ohjelmistopolitiikka alkoi hieman tympiä. Folkin suosiminen sanan laajemmassa merkityksessä olisi voinut tehdä ohjelmasta mielenkiintoisemman, kokonaisuuteen olisi kaivanut rohkeampia tyylillisiä variaatioita tai yksinkertaisesti rytmikkäämpää musaa.

Tätä tilannetta korjasi Cat Lee & Co -yhtyeen mainio svengailu. Muun muassa Django Reinhardt-tyylistä mustalaisjatsia ja countrybluesia yhdistelevä akustinen trio soitti irtonaisesti ja taitavasti. Soiton päälle Cat Lee laulaa vähän nenään hakeutuvalla äänellään soljuvaa ameriikan kieltä. Meiningissä oli sopivasti rentoa rempseyttä sekä taitavaa ja tyylikästä musisointia. Tällaisia tyylihistorioitsijoita kuulisi ja näkisi mielellään enemmänkin.

Sitten Tahmelan Syd Barrett - Timo Blues, toi lavalle eksentrisen trionsa. Porukan kaikkea muuta kuin ryppyotsainen neofolk oli obskuuria ja hypnoottista. Timon sanoituksia pysähtyi kuuntelemaan – millaista kihelmöintiä on milloinkin päässä. Yhtyeen vireessä ja soitossa oli pientä hakemista ja myöskään soundit eivät palvelleet täysin esiintymistä. Kuitenkaan mistään fonal-henkisestä tahallisesta väärinsoittamisesta ei tässä ole kysymys vaan kunnianhimoisesta ja monipuolisesta musiikista, joka on sovitettu folkin muotoon. Vielä tarvitaan lisää treeniä.

Seuraavana esiintyi kaunisääninen Hanna Ruuskanen mainion Tarina -yhtyeensä säestyksellä. Hannan herkät folk-kappaleet ovat sanoituksiltaan melko arkisia kuvauksia, jotka on sovitettu eleganttiin ja tyylikkääseen musiikilliseen asuun. Rennosti ja luontevasti esiintyvä Hanna on tulevaisuuden kyky, joka varmasti tullaan huomaamaan. Hänen aikuismainen ja sensuelli musiikkinsa voisi hyvin sopia esimerkiksi YleQ:n tai Novan keskusteluohjelmien välille.

Kolmas nimekkäämpi esiintyjä Samae Koskinen tarjosi hiljattaisilta soolokeikoiltaan tutunoloisen setin. Samilla oli uusi 12-kielinen kitara, joka herran itsensä mielestä taisi kuulostaa halvalta, mutta kyllä ämyreistä kuunneltuna se ihan kauniisti soi. Debyytti-levynsä heleiden ja menevien popkappaleiden lisäksi soitti hän Sister Flo-yhtyeensä matskua. Vähän yksipuolinen ja nyanssiton setti oli perushyvä.

Liisa Tuhkasen tähdittämä Rockin´ Country Project tarjoili viimeisen esiintyjän ominaisuudessa tanakkaa kantrirokkia. Välillä oltiin kovin syvällä amerikan meiningissä, mikä osoitti kiitettävää lajintuntemusta. Jotenkin bändin säröinen soundi sekä soittotyyli toi mielikuvia siitä kaupallisemmasta ja juntahtavammasta amerikan meiningistä, jos sitä vertaa vaikkapa Tarinan juurevampaan americana-soundiin. Laulajana Tuhkanen on kyllä melkoinen kultakurkku, joka laulaa tuhkatkin pesästä.

Teksti: Sami Nissinen, kuvat: Saara Piispa