Paradise Lost (UK)

Paradise Lost pysähtyi Tavastialla matkallaan Oulun Qstock-festareille. Heidän edellisellä vierailullaan puolitoista vuotta sitten kopisteltiin Symbol of Life -kiertueen loppuja, vaikka uusi levy oli jo lähes ulkona, ja nyt alla oli edelleen tämä Paradise Lost -niminen lätty. Ei siis ollut kovin yllättävää, että kolme neljäsosaa edellisen keikan biiseistä kuultiin nytkin, muutamalla uudella vahvistettuna.

En itse ollut lainkaan keikkafiiliksissä, enkä suuremmin pidä uusimmasta levystäkään, joten alun Don´t Belong, Grey, Erased, Red Shift ja Mystify menivät ohi suuremmin koskettamatta. Kun bändi yllättäen alkoi veivata Iconin aikaista b-puolta Sweetness, aloin kuitenkin lämmetä – reipas biisi pisti päänkin pyörimään. Ikävä kyllä tätä seurannut konekauden So Much Is Lost istui settiin huonosti, etenkin kun miksaaja ei saanut biisistä otetta.

Seuraavaksi oli kuitenkin luvassa klassikkolevyjen parhaimmistoa – Hallowed Land ja Embers Fire - mikä karisti uupumuksen niin minusta kuin muustakin yleisöstä. Parin uudemman biisin (No Celebration ja For All You Leave Behind) jälkeen Nick Holmes kysäisi, mitä saisi olla seuraavaksi? Vaan kun yleisön kilpahuudosta ei ottanut selvää, päätyi bändi omaan valintaansa, joka vain sattui olemaan heidän suurin klassikkonsa As I Die Tämän, Enchantmentin, True Beliefin ja One Secondin aikana yleisö olikin pähkinöinä.

Encoreita edeltänyt tauko oli piinallisen pitkä, ja kun bändi viimein saapui jatkamaan, soittivat he uusimman levyn ensisinglen Forever After ja päätösraidan Over the Madness. Pääsetin hurmoksellisen päätöksen jälkeen nämä olivat hieman köykäisiä valintoja, eikä viimeisenä kuultu Say Just Words -rallikaan enää palauttanut tätä tunnelmaa.

Kaikkien harharetkiensä, kymmenen albumin ja 18 vuoden jälkeen Paradise Lost on siis edelleen oman, metallin, rockin ja pop-koukkujen täyttämän musiikillisen laatikkonsa valtias, jonka voi tarjoilevan pätevän keikkakokemuksen milloin vain – silloinkin, kun ei itse jaksaisi sellaista.

Teksti ja kuvat: Mikko Heimola