Kanyen Kirous

Monasti kritisoivat haurut notta Pori Jazzilla pitäisi olla pelkkää jazzia. Ilman jazzin ulkopuolelta tulevia vierailijoita eivät kuitenkaan nykyisen kaltaiset, erittäin monipuoliset kinkerit olisi mahdolliset. On big bandia, ragtimea, dixielandia, scattia, latin-jazzia, fuusiota, lastenjazzia, frasier-jazzia, urkujazzia, va som helst. Kömpelöksi vertailukohteeksi voitaneen ottaa levyteollisuus, jossa sen kymmenennen, platinaa myyvän hötön voimin voidaan korvata ne aiempien yhdeksän ”taiteellisesti korkeatasoisemman” levyn julkaisutappiot. Huomiota tuli tänä vuonna kiinnitettyä paitsi Kirjurinluodon lavan kotimaisten esiintyjien märään, 4-5 laskutavasta riippuen, myös funkympään tarjontaan. Oli paitsi Neville Brothers ja Eternal Erection, myös Nieminen & Litmanen, joka laskujeni mukaan teki tämän yhdeksänpäiväisen festivaalin aikana kokonaista seitsemän keikkaa!

Puitteet vaikuttivat muuten tutun normaaleilta. Jokavuotinen, odotettu Kirjurinluodon sade saatiin perjantaina 21.7. Muovisia bajamajoja, muovisia kertakäyttösadetakkeja, neulamuikkuja, iltapäivälehtien tuputtajia, myyntikojujen hintoja, jotka pakottavat muistelemaan markka-aikaa, kuhertelevia uusrakastavaisia keski-ikäisiä, Napakympistä karanneen näköisiä emäntiä. Mistään järjestyshäiriökysymyksistä on mielestäni turha puhua Pori Jazzin kohdalla, etenkin lauantaihin (Sting, 37 000 ihmistä!) vedoten: kyllä suomalaiset pystyvät hyvään festivaalikäyttäytymiseen, kun vain pannaan lipun hinnaksi 63 euroa ja tuodaan paikalle muutama sata poliisia ja järkkäriä.

Kirjuroinnin aloitti torstaina 20.7. Cab Calloway III & His Cotton Club Show. Pappa Calloway lienee suurelle yleisölle tutuin Blues Brothers -elokuvasta, jossa mies lepyyttää levotonta, pääesiintyjiä odottavaa konserttiyleisöä Minnie the Moocher -hitillä. Muiden hittiensä osalta mies on jäänyt hieman pimentoon, mutta on kuitenkin olennainen pala mustan jazzin historiaa ajalta, jolloin soittajat vielä hymyilivät, so. ennen Milesia. Callowayn perintöä jatkaa hänen pojanpoikansa Calloway Brooks, joka 10-henkisen torvisektion voimalla toi nyt karhukaupunkiin tarvittavaa broadwayta. Turpeita mustia miehiä, kiintiövalkoinen kiipparisti, tyylikkäitä, vaikka nykynäkökulmasta välillä hieman pyjamamaisia pukuja, lierihattuja. Ennen kaikkea toimivat, kiksaamattomat torvet, jotka ovat aina harvinaista herkkua.

Isoisänsä näköinen delmontemies Brooks toi mieleen viime vuonna jazzeissa esiintyneen Tito Puente Jr.:n, eli tässä oltiin aavistus amerikkalaisella makeilulinjalla, joka suomalaisella särähtää heti. Eli nuoleskelevia spiikkejä, feikinnäköisiä hymyjä, rutiininomaista sanailua soittajien kanssa: pieniä asioita... Ja ugrilaisyleisön väkisinlaulattaminen klo 15 ja 16 välillä on jo lähtökuopissaan tuhoontuomittu juttu.
Mutta jump-painotteinen musiikki toimi kyllä. Melko pitkälle pärjäsivät kolmella soinnulla, ja tuskin olin ainoa, jolle tulivat mieleen Mies ja alaston ase -elokuvat. Suomalaisten big band -musiikkitietous lienee vahvasti mielikuvien varassa. Oli myös tavallaan huojentavaa nähdä, että maailmanluokan tähdetkin soittavat nuoteista ja käyttävät nuottitelineissä pyykkipoikia.

Brooksin haukottelevan kuuloinen äänensävy tuskin vetosi läheskään kaikkiin. Ainakin omaan korvaani se kuulosti liikaa sketseistä tutulta, ”hauskalta” mustalaisen matkimiselta. Mutta ei siinä periaatteessa mitään vaikaa ollut muuten.

Herkullisimmat hetket olivat lopussa, jolloin orkesteri tipautti Brooksin oman pikavedon The Fastest Tune Ever Written. Ja kuultiinhan se Minnie the Moocherkin encorena, ilman sitä ei Calloway-yhtye voine lähteä keikalta. Löysästä rutiiniesityksestä kuitenkin oli havaittavissa se, että porukka on vetänyt kappaleen satoja kertoja, eikä enää millään jaksaisi. Leivoksiinkin kyllästyy kun niitä ehtimiseen vetää.

Aivan puun takaa festivaaliyleisön yllätti ja hurmasi sokea argentiinalais-amerikkalainen kitaristi Raul Midón, joka jonkinasteisen ”väliesiintyjän” ominaisuudessa soitti mies ja kitara -periaatteella, virtuoottisella tekniikalla lyhyet setit to 20.7. ja pe 21.7. Mutta hovinarrista tulikin kuningas jazz-yleisön äänestämänä! Maailmassa on monen monta Stevie Wonder -wannabetä, mutta Midón on päässyt kyllä todella lähelle mestarin sävyjä, ollen silti oma itsensä. Erittäin toimivissa kappaleissa ainutlaatuisen perkussiivisen kitaransoiton ja samettisen laulun yhteistyö oli saumatonta, ja lopussa mies osoitti vielä vaivihkaa taitonsa spiikaten täysin takeltelematta samalla kun soitti hyvin hankalaksi luettavaa kitarariffiä. Timmin meiningin kruunasivat paitsi groovea lisänneet, kuin tyhjästä taiotut huilusoinnut, myös niin sanotun suutrumpetin soolot, joissa Midón teki suht mahdottomiksi luultuja juttuja kadehdittavan puhtaasti.

Pasuuna äijä! Kenenkään muun yksittäisen artistin en ole ennen kuullut kuulostavan näin bändiltä. Ja painotettakoon vielä, ettei kyseessä ollut mikään side-/friikkishow, vaan sävyisä, sympaattinen, äärimmäisen taitava nuori neronpoikanen, joka osoittaa, että yksi ihminen lavalla voi tehdä paljon enemmän kuin moni kymmenhenkinen kokoonpano. Niin hyvä keikka, että ostin levyn. Esikoinen State of Mind vuodelta 2005 oli yhtä mainio kuin hänen live-esiintymisensä.

Torstai-illan kovanonnenlintu oli takavuosien tähti Roberta Flack, joka Suomessa tunnetaan lähes ainoastaan hitistä Killing Me Softly With His Song. Siitä kuultiin loppupuolella kovin, kovin lepsu versio, jonka rutiiniaste oli vielä pahempi kuin em. Cab Calloway -bändin Minnie the Moocherissa. Alkuvaiheessa esitystä haittasivat pahat äänentoisto-ongelmat, jossa monitoreista, ja ilmeisesti myös Flackin korvasta, kuului popcornien paiston kuuloista ääntä. Homma kävi jopa niin hankalaksi, että hetken jo saatiin pelätä ladyn poistumista lavalta, kun show täytyi keskeyttää.

Loppujen lopuksi tuo pa-ongelma oli kuitenkin pienin. Sinänsä sympaattisen, leppoisalla tavalla pihalla olleen Flackin ohjelmisto oli nimittäin kummallisen epäkoherentti sillisalaatti 80-lukuista radiosoulia, hetkittäisiä funk-sävyjä, kutua, USA-hunajaa, ameriikan”herkkua”. Kappalejärjestyskin tuntui harkitsemattomalta, sillä setti ikään kuin lähti käyntiin vasta lopussa. Lisäksi musiikillinen maailma, jossa Flack kultakautenaan operoi, ei oikein koskaan saapunut humppaisten suomalaisten tietoisuuteen. Tähän vedoten esimerkiksi Sly & The Family Stonen Family Affairin pakkoyhteislaulattaminen oli peräti huono veto.

Hiukan Calloway Brooksin tapaan Flack itse oli bändinsä heikoin lenkki. Etenkin rummut ja kitara tekivät parhaimmillaan loistavaa, vähäeleistä funk-yhteistyötä. Enemmän taas odotin keyboardistilta, koska hänen nimensä sentään oli Morris Pleasure! Kokonaisuus liikkui noloimmillaan taikurishown rajamailla, kun taitava, latinorakastajamainen miespuoleinen esitanssija-taustalaulaja kiinnitytti yleisön huomion itseensä. Flackin ääni kävi loppua kohden hyvin falskiksi, olisiko hän sittenkin lakannut yrittämästä äänentoisto-ongelmien jälkeen? Jossain vaiheessa hän äityikin sanomaan, että ”Stop recording this...”

Kuulostaa ilkeältä, mutta show wasn´t over till the fat lady sang. Loud. Mikrofoni annettiin lopussa jostain syystä sille toiselle taustalaulajalle, joka oli pumpula, nuori musta typsy. Ei hän oikeastaan mikrofonia olisi tarvinnut, seuranneen desibelihelvetin perusteella. Kiljuna kuului varmasti Meri-Poriin saakka. Vahinko, jonka Whitney Houston on tehnyt afrolauluääni-ihanteelle, näyttää olevan korjaamaton.

Takavasemmalle sitten häipyi tuo mustanmusiikin nuudelitukkainen Anita Hirvonen. Porilaisyleisö taputti hänet vielä uudelleen lavalle, melkeinpä väittäisin, että hyvän tavan vuoksi.

Onneksi lavalle tuli vielä neworleansilainen The Neville Brothers. Veljesten yhtye The Meters on olennainen osa funkin historiaa, ja monissa äänestyksissä Aaron Nevillen Hercules on valittu kaikkien aikojen parhaaksi funk-kappaleeksi. Art, Aaron, Cyril, jazziin erikoistunut fonisti Charles sekä pari nuoremman polven Nevilleä tarjosivat bilesetin, joka rehellisyyden nimessä kärsi jonkin verran sekalaisuudesta ja ylipituudesta. Mutta vastaavasti homma hoitui pilke silmäkulmassa, eikä yleisöä kosiskeltu turhin välispiikein tai laulatuksin. Jos ei sellaisena sitten pidetä täkäläisittäin kusenpolttamaa Besame Muchoa, joka saa kenen tahansa kossulla tankatun keski-ikäisen sonnilauman hoilaamaan mukana. Kumma kun eivät Moskovan valoja soittaneet. No, eivät he voineet tietää, mikä asema kyseisellä, toki upealla, kappaleella on maamme kevyen musiikin kaanonissa.

Vaikka Aaron Nevillellä on jumalainen, marvingayemainen ääni, joka tekee hänestä elävän legendan, olisi loppuvaiheiden pehmosoul-osiosta voinut napsia hieman pois, eksyttiin jo hieman äänellä masturboinnin puolelle. Joka tapauksessa setti sai lopussa taas mukavasti ryhtiä: mm. kitaran ja saksofonin soolo”bätläys” oli hienoa katseltavaa ja kuunneltavaa. Coolit funk-papat väänsivät paikoitellen herkullisesti, mutta kokonaisuudesta puuttui semmoinen määrittelemätön silaus, joka olisi saanut jalan todella väpättämään ja naaman hykertelemään.

Perjantain 21.7. Kirjurinluoto-orgiat aloitti modernia big band -musiikkia soittava seitsentoistahenkinen Carla Bley Big Band, jolla oli taipumusta hakea torvisävyjä tajunnan tuolta puolen ehdottoman mielenkiintoisalla tavalla. Bassossa oli Steve Swallow -niminen kaveri.

Musiikki oli dissonoivaa ja hankalasti määriteltävää, mikä teki tästä kokoonpanosta kuuntelemisen arvoisen. Tässäkin big bandissa soittajat käyttivät nuotteja, telineitä ja pyykkipoikia, mutta tällä kertaa en ihmettele asiaa, sen verran paksua, miljoonasta paikasta vaikutteita ottanutta agenttisatsia soitettavana oli.

Carla Bley ja kumppanit ovat onnistuneet siinä, mistä monet vain haaveilevat koko elämänsä ajan: luomaan lokeroimiskelvotonta, omannäköistä, ainutlaatuista musiikkia. Muumilaaksosta karanneen näköinen Bley itse esti haastavan keikkansa lipsumista totisuuteen heittämällä sopivasti lakonisia, woodyallen-osaston spiikkejä.

Tämä big band on vain uusin osa Bleyn pitkää ja menestyksekästä uraa modernin jazzin parissa. Hän on säveltänyt aikaisemmin paljon musiikkia erilaisille kokoonpanoille, eikä hänen kova maineensa ole ilmeisistä syistä ulottunut tänne peräpohjolaan saakka.

Tulipa sitten nähtyä Don Johnson Big Bandkin. Tommy Lindgrenin konekiväärirapin varassa luotsaava poppoo oli tällä kertaa semmoinen mukava kasimiikka, vaikka saikin kaatosateen muuttumaan poudaksi. Energiaa ja sympaattisuutta oli jaettavaksi asti, vaan substanssia olikin sitten hankalampi hakea. Basari oli miksattu aivan liian ylös, mistä seurauksena oli särmätöntä jumpsisjömpsistä, johon Lindgren tykitti päälle parhaansa mukaan. Mutta nyt tuli semmoinen mielikuva, että esim. kiipparit olisi roudattu paikalle ihan vain mimiikan vuoksi. Harmi sikäli, että kerrankin, kun olisi tilaisuus tutustua kitarattoman ja bassottoman kokoonpanon ratkaisuihin, tulee ulos vain sössöä.

Tapaus Lindgrenkin jäi arvoitukseksi - valitettavasti. Rappaava ystäväni tyytyi aikoinaan diplomaattisen ystävällisesti määrittelemään hänet sanoin: ”Onhan se nopee”. Jotain sanavirtaa tuli kyllä ulos koko ajan, oletettavasti englanniksi, mutta kun ei ota tolkkua, niin ei ota tolkkua. Lindgren olisi voinut rapata mikrofoniin aivan mitä tahansa bullshittiä, ja lopputulos olisi ollut samaa muminaa. Ilmeisesti näissä lyriikoissa on kuitenkin tarkoitus olla jokin punainen lanka?

Lindgrenin babblea ympäröivät takapotkubiititkään eivät hirveämmin vakuuttaneet. Tässä kontekstissa DJBB esittäytyi käytännössä humppaorkesterina, jolla Pori Jazz rahoittaa tulevien vuosien jazz-keikkoja. Humppa on suomalaisilla veressä maailman loppuun saakka, vain poljento ja muotivirtaukset muuttuvat.

Perusplussa on tietenkin annettava sille, että nuoriso tulee katsomaan ja kuuntelemaan oikeita bändejä, oikeita kokoonpanoja, ihmisiä. Katsomossa oli aitoa biletyshurmosta, ja voi olla, että siitäkin johtuen bändi ei oikein osannut lopettaa settiään.

Perjantai-illan lopuksi esiintyi chigagolainen, enemmälti tuottajana toiminut Kanye West. Se sai noin klo 19.25 penkeiltä perseet nousemaan. Niiden välistä vilahteli välillä punatakkinen, musta mies aurinkolaseissa. Taustalla soittavat jousisoittajat ja harpistin hän oli hoitanut Unto Monos -periaatteella, eli ”paikalliset saavat järjestää”. Näin ollen lavalla oli neljä suomalaista viulistia, kaksi suomalaista sellistiä sekä harpunsoittaja. Jokainen heistä oli naispuolinen, koska Kanye West oli halunnut niin. Heidän keikkapalkkionsa olen kuullut olleen 200 euroa. Kanye West ottanee hieman enemmän, joten ilmassa oli myös dannyshow-elementtejä.

Kappaleet koostuivat lähinnä biiteistä eli rytmillisistä kuvioista, sampleista eli toisten tekemistä musiikinpätkistä, jotka esiintyjä varastaa sekä rapista eli rytmisestä puhelaulusta. Hyvin moni kappale kesti noin minuutin. Tekijänoikeudellisista syistä moni sample kesti alle 20 sekuntia. Välillä jousisoittajattaret soittivat, harppu ei oikein tahtonut kuulua. Monen paikalla olleen nuoren valkoihoisen ihmisen mielestä Westin performanssi oli hyvää ja korkeatasoista. Jokainen piisi alkoi sanoilla ”Check it out” tai ”Check this out”. Aina, kun yleisö erotti sanan ”shit”, ”fuck” tai ”bitch”, se alkoi hurrata. Lopussa kuunneltiin dj:n levysoittimesta mm. Michael Jacksonia ja A-HAta.
Nerokasta.

Minulla on jo kauan ollut mielessä polttaa tietokoneella Dave Chappelle´s Shown jaksot DVD:lle yhdeksi pötköksi niin, että tylsät musiikkinumerot olisin leikannut poie. Ne ovat tosikkomaisuudessaan liian suuri kontrasti Chappellen hulvattomiin sketseihin verrattuina. Nyt oli sellainen tunne, että olisin katsonut tunnin verran tuollaisia tv-jaksojen left-over -loppuja.

Moderni musta musiikki on itsensä liian tosissaan ottava pullamössösukupolvien Black Panthers -skene, joka on kuitenkin viilattu niin, että se on helppo markkinoida tyhmille valkonaamoille.
Mitä ensi vuonna? Pupue South, Jänöe East ja Peter North?

Kirjurinluodon shown jälkeen jatkettiin LP41! -teltassa suomalaisella huippugroovella. Suomen parhaan jazzrumpalin Teppo Mäkysen liidaama Teddy Rok 7 heitti viimeisen keikkansa, ja vallatonta instrumentaalinonstoppia oli meno, kunhan ensimmäisen vartin kokonuottijazz oli saatu päätökseen. Musiikki esittäytyi itselleni 70-luvulta vaikutteensa ammentavana takaa-ajo -funk-jazzina, jossa kappaleiden draamalliset kaaret ovat pitemmänpuoleisia, aiheuttaen keskimäärin 10-minuuttisia piisejä.

Ainoa valittamisen aihe liittyi taas kerran kuuluvuuteen. Miksi paikalle pitää ylipäätään roudata mitään kosketinsoittimia, rhodeseja, hammondeja sun muita, kun niitä näemmä ei saa koskaan kuulumaan! Aina jää kiipparisti altavastaajaksi, kun rumpujen, kitaran ja basson pyhä kolminaisuus saa miksaajan jakamattoman huomion. Tämäntyyppisessä musiikissa mainitsemani epäbalanssi on todella häiritsevä juttu.

Oli erittäin hyvä veto laittaa Q-Continuum esiintymään Teddy Rok 7:in jälkeen, sillä kyseessä oli mukavasti erilainen ja erilaista musiikkia esittävä kokoonpano, Quintessence -bändin sivuprojekti. Nyt kuultiin mojovaa, laulettua kosketinsoitinvetoista mättöä, ja Palefacekin kävi. Liikuttiin vahvasti Bootsyn ja Parliamentin linjoilla, ehkä jonakin päivänä bändillä on varaa suuriin avaruusalus-lavasteisiin...

Tämä potki paikoitellen todella niin loistavasti, etten jaksa ruveta setin pituudesta, hienoisesta yliyrittämisestä ja soittajien ihonväristä marmattelemaan. On pakko mainita erikseen taustalaulajana toiminut Emma Salokoski, joka toi periaatteessa mustuushakuiseen show´hun mukaan liikuttavan sympaattista, aitoa kotimaista maitotyttöä, joka oli sata kertaa ihanampi kuin Kanye Westin taustalla persettä pyörittänyt pelottava naaraspantteri.

Suomalainen groovemusiikki tulee paremmaksi vuosi vuodelta: tällä hetkellä homma on vielä hieman sisäsiittoista, kun samat naamat näkyvät monessa bändissä, mutta jonkinlaista läpimurtoa on varmasti odotettavissa lähitulevaisuudessa.

Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: Pori Jazzin verkkosivuston kuvapankki