Tammerfest - osa 2

13.7.2006

Vuolteentorin lavan ensimmäisenä esiintyjänä oli toisena juhlapäivänä vasta uuden albuminsa julkaissut Lemonator. Mistään suuresta rockhysteriasta ei voinut puhua. Keskimäärin kolmekymppiset fanit tyytyivät taputtamaan käsiään istumapaikoillaan. Itseäni ihmetyttää puheet yhtyeen tyylillisestä uudistumisesta, sillä hyvin tuttua settiä siellä kuultiin. Lemonatorin suurin ongelma on Lasse Kurjen maneerisuus säveltäjänä. Setissä on turhan monta toisiaan muistuttavaa mollijollotusta. Parhaimmillaan yhtyeen keskitien amerikanrokki soundaa toki ammattimaiselta ja komealta. Loppuhuipennus alkoi cover-tulkinnalla All Saints-yhtyeen Black Coffee- kappaleesta, jonka säkeistossä groovattiin hillitysti, kertsi toimi kantrirokkina mainiosti. Omasta materiaalista parhaiten toimivat aina hienot Over Now sekä Once I Killed a Boy With a Girl.

Tämän jälkeen kerkesi nähdä otannat Vapriikin tarjonnasta. Paikka osoittautui tunnelmalliseksi keikkapaikaksi, vaikka sen akustiikka ei musiikkia palvele, sillä suuressa aulassa kaikuu pirusti. Ensimmäisenä esiintyneen Matti Johannes Koivun kaunis ja nostalginen luomupop soi lämpimästi ja artistin esiintymisessä oli ihailtavaa maanista vimmaa. Nuoret viininmaistelijat ottivat Matin avosylin vastaan. Koivun viehätys perustuu mainioiden kappaleiden lisäksi musiikin aikuismaiseen ja vilpittömään suorapuheisuuteen. Taustayhtye soitti kohteliaasti suurempia revittelemättä. Nieminen ja Litmanen-duon herrasmiesgroovailu kirvoitti useita jeah -huutoja ja ihan ansaitusti. Jimmy Smithin ja John Pattonin sukuinen urkugroove sai herrojen käsittelyssä lisäviehätystä loungemaisesta chillailusta. Tanssimusiikkia parhaimmillaan!

Klubilla esiintynyt Lapko on vaihtoehtonuorten uusi suursuosikki. Täysi Klubi otti harjavallan kollit vastaan heitä palvoen. Laulaja-kitaristi Malja ja basisti Nordberg kohkasivat lavan edustalla sekopäisen näköisesti, mutta suoriutuivat soitostaan kin pätevästi. Helvetin kovalle miksattu soitto potki perseelle, mutta se sopi tunnelmaan. Lapkon musiikin mielenkiinto perustuu pitkälti rytmiikkaan ja sovituksellisiin koukkuihin. Melodiat jäävät touhussa väkisin sivuun, eivätkä ne ole muutoinkaan kovinkaan muistettavia. Vaikea sanoa, jääkö yhtyeen ura tähdenlennoksi ja jonkinlaiseksi muistutukseksi siitä, että Suomessakin osattiin tehdä pätevää amerikanemoa. Tiedä häntä, mutta rokata pojat ainakin osaavat.

14.7.2006 Suzanne Vega: Tullikamarin pakkahuone

New Yorkin leidi Suzanne Vega tarjosi Pakkahuoneella runsaslukuiselle yleisölle varsinaisen best of-tyypisen konsertin. Tässä asetelmassa ei ollut mitään vikaa, sillä niin monta upeaa klassikkoa hänen tuotannostaan löytyy. Vega esiintyi ainostaan kitaransa ja luottobasistinsa Mike Visceglian säestyksellä, mikä alkuun tuntui hieman epäilyttävältä. Pienestä kokoonpanosta osattiin kuitenkin ottaa kaikki irti ja setin dramaturgia oli toimiva. Tähti oli hyväntuulinen ja rento, ja hän kiitti yleisön suosionosoituksia heidän omalla kielellään, kuten tapana on.

Heti avajaisiksi kansa sulatettiin Marlene On The Wall -klassikolla, jota seurasi herkkä parivaljakko Small Blue Thing ja Caravan. Alun hittiputken jälkeen Vega esitteli soolona uutta tuotantoaan ja pari unohdettua numeroa. Varsinaisesti porukan villitsi lennokkaaat numerot, jotka laulajatar esitti ainoastaan basson säestyksellä. Hommaan ei ihme kyllä kaivannut lisää täytettä, sillä sekä laulu ja basso olivat erinomaisessa vireessä. Visceglian keinuva bassotyöskentely oli ihailtavan kekseliästä ja musikaalista; hän soitti komppauksen ohella sointuja ja melodioita koko skaalaa hyväksi käyttäen. Kanaliha –efektille oli antauduttava Queen and the Soldierin soidessa, jonka jälkeen setin loppuun tarjoiltiin vielä suurimmat hitit, Luka ja Tom's Diner, joista jälkimmäisestä muodostui artistin ja yleisön välinen metka vuoropuhelu. Tämän jälkeen oli selvää, että lisänumeroita vaadittiin kiihkeästi.

Vegan ääni on aseistariisuva ja se on vain kypsynyt hänen vanhetessaan. Siinä on hunajaista pehmeyttä ja se taipuu notkeasti korkeisiin korusäveliin. Vegan musiikki on klassista trubaduurifolkia, mutta hän on Joni Mitchellin ohella yksi naisfolkkareiden suurista ikoneista, joiden tyyliä useat ovat myöhemmin jäljitelleet. Persoonallista siinä on sen hienostunut svengi, joka liittää sen sovituksien kautta myös osaksi aikaa.

Vega teki hiljattain levytyssopimuksen legendaarisen jazz -lafka, Blue Noten, kanssa, mutta keikan perusteella en usko, että Vega on jazz-artistiksi ryhtymässä. On hieman kiusallista ja omituista, että hänen hienoimmat laulut löytyvät hänen varhaisimmilta levyltään. Toivottavasti Vega onnistuu ensi keväänä ilmestyvällä levyllään.

teksti ja kuvat: Sami Nissinen