Ilosaarirockin lauantai

Lauantaina päästiin itse asiaan. Viidellä lavalla eli kahdessa teltassa, Päälavalla, rannan Rentolavalla ja jo tutuksi tulleella Rekkalavalla pyörinyt kompakti festivaali aukaisi porttinsa puolenpäivän aikaan ja ensimmäiset esiintyjät nousivat estradille kello yksi.

Aurinkoisen päivän aloitti Lemonator, jota harvemmin isompien festivaalien päälavalla näkee. Etenkin yhtyeen laulaja-kitaristi Lasse Kurki tuntui olevan suorastaan ylipirteä ja onnistui iloisella mielellään nostamaan yleisönkin fiilistä. Joka toki ennestäänkin oli aika korkealla, kun kerran aurinko paistaa ja hyviä keikkoja odotellaan. Aleksi Ojalan koskettimilla nähtävästi ihan virallisestikin vahvistettu Lemo-viisikko lähti liikkeelle Would You Die For Me? -kappaleella, jonka jälkeen uuden levyn Guardian Maria (The Good In Loneliness) sai avata tuoreimman levyn valinnat, joista korviin jäi ainakin Will I Ever Find Out? (We Go) Roundin aikana Lasse kehotti yleisöä liittymän helpohkoon Lemo-tanssiin, jotta saadaan pää sekaisin ilman viinaa. Is It You?, One Last Day ja taisi olla Suberb vihoviimeisenä tarjosivat ehkä parhaat hetket melko kevyestä Lemo-keikasta, jolla oli ihan hyvä aloittaa päivä.

Kolmoslavalle nousi legendoja. Tai Rockin herrasmiehiä, kuten kuuluttaja asian ilmaisi. Tätä kommenttia herra Mauri Antero Numminen, tuttavallisemmin M.A. tarkensi, että vaikka musiikki mitä soitetaan ei välttämättä olekaan rockia, on rock muutenkin enemmän asennekysymys. Toden sanoja. Jonkin sortin pienehköllä (elektronisella?) flyygelillä aseistautuneen Pedro Hietasen tahdittama M.A. oli Ilosaaressa laulamassa Kiellettyjä laulujaan, eli kappaleita jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet soittokieltoon. Tarkasti ottaen kaikki biisit eivät olleet karanteenissa kiertäneitä, mutta ohjelma joka tapauksessa oli hyvin suunniteltu eli muutkin esityslistalle nostetut puolustivat paikkaansa. Ja mitä sitä nyt pilkkua viilaamaan?

Numminen aloitti kappaleella Hevoset ja minä, jossa on kuulemma Peter von Baghin teksti. Mikä mukavinta, ennen kuin kappaleita esitettiin, kertoi Mauri laajasti millainen kappale on kyseessä, missä ja kenen ansiosta se on syntynyt ja miksi se aikoinaan kiellettiin. Tai ainakin vähintään jotain näistä tuli ilmi spiikeissä. Erilaisia taudinkuvia ja lakipykäliä sekä käännettyjä Wittgensteinin filosofioita, mitä niitä nyt on? Ehkä odotetuinta oli kuulla aikoinaan 3-2 äänin kuuden vuoden pannan Yleisradiolla saanut Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa. Hymyilyä herätti myös se, että sukupuoli-kuvaukset olivat aikoinaan niin rankka juttu, että moisista kliinisistä luetteloista sai pannan. M.A. on vain M.A. Vastaavaa ääntä tai tulkintaa ei ole kellään muulla. Vaikka moista omintakeista toimintaa tukee täydestä sydämestä, ei täpötäysi Kolmoslava ollut oikein mukava paikka seurata Nummista helteessä. Siksipä Desibeli siirtyi eteenpäin.

Ilosaarirockin Rentolavan avasi rennomman suomi-hiphopin sanansaattaja Leijonamieli & Putkimiehet. Auringonpaiste, orgaaninen soundi saksofonilla ja trumpetilla höystettynä sekä iloinen lavameno saivat porukan hyvälle mielelle. Suhdekeskeiset sanoitukset ja niihin sopivat välispiikit tavoittivat yleisön. Aiemmin Flegmaatikkojen ja Palefacen DJ:nä toiminut Leijonamieli, eli Tuukka Rihkola, hallitsi myös lavan etuosan mikkitaituroinnin. Hieman häiritsevää oli kuulla taustalaulut nauhalta, mutta kokonaisuutta se ei pilannut. Setti oli mukava pala reggae- ja soulpoljentoista positiivista hiphoppia lauantai-iltapäivään.

Pitkän tauon jälkeen paluun tehnyt Barefoot Brothers teki melkoisen maukkaan levyn viime vuonna. Kantrahtava tunnelmointi ja rokkaava potku ei alun Can´t Catch Men ja Silence Growsin jälkeen oikein tahtonut irrota, vaan jäi paikalleen junnailemaan. Paikka ja aika olivat hyviä, ja viisikolla on ihan kelpo kappaleita, mutta jostain syystä homma kääntyi nopeasti aika mitäänsanomattomaksi laiskaksi rokitteluksi.

Tanskalainen Carpark North keräsi Ison Teltan täyteen yleisöä ja hämmästeli itsekin suosiotaan ja meininkiä. Kasarisyntsan tähdittämä poppi upposi jengiin, joka näytti tuntevan bändiä yllättävän hyvin. Alkupuoli keikasta edettiin kuitenkin kohtalaisen tasapaksuissa tunnelmissa, tunnetummat tanskalaiset yhtyeet kuten Mew tai Kashmir eivät edes käyneet mielessä. Loppua kohti myös Carpark Northin biiseistä löytyi laajempaa ulottuvuutta, jopa aivan Mewin kaltaisesta maalailusta Kashmirin tunteikkaaseen kitarointiin tai ranskalaisen Phoenixin letkeään poppiin. Tosin aivan edellisten tasolle tässä ei ylletty. Bändin peruskolmikkoon oli keikalle otettu mukaan toinen kosketinsoittaja-basisti, jonka kanssa Soren Balsner vaihteli soittimia biisistä toiseen. Laulaja-kitaristi Lau Hojenin ääni oli kuulaan kaunis, Morten Thorjaugen rummut soivat rytmikkäästi taustalla ja koko bändi oli opetellut suomea keskimääräistä enemmän. Kokonaisuutena yhtye oli ihan kiva nähdä näin festivaalilla, mutta ei se välttämättä kaipaa sen lähempää tutustumista.

Tuomari Nurmio täytti hyvin päälavan. Yksinään esiintyneestä rock-shamaanista löytyy sen verran paljon karismaa ja esiintymistaitoa, että mies oikein nousi esiin ison lavan tyhjyydestä. Dumarin sopivan vinksahtanut soittelu ja karhea laulu sai yleisön esittämään toivomuksia, joista osa toteutettiinkin. Spurgu-slangeilun ja Mehuhetkien lisäksi kuultiin myös käännös-Elvistä. Ja vaikka sanat välillä unohtuivatkin, niin mikäs siinä? Niitä biisejä on kuitenkin NIIN paljon. ja välillähän sitä voi jonkun säkeen jättää soittamattakin, jos siltä tuntuu.

Ruotsalainen Silverbullit oli soittanut jo parikymmentä minuuttia, kun saavuin Kolmoslavan raivoa uhkuvaan tunnelmaan. Laulaja makasi selällään lavalla, kiljui ja huusi täyttä kurkkua. Ensimmäinen ajatus oli lähteä pois, mutta muutaman hetken kuluttua angsti tasoittui hieman. Bändi osoittautui varsin monipuoliseksi maanis-depressiiviseksi pakkaukseksi indierockia ja syntikkapsykedeliaa. Voimaa, energiaa, raivoa, maagista rauhoittumista. Monipuolisen hulluuden saaminen yhteen toimivaan pakettiin oli Silverbullitin voitto. Paikoin kahdet koskettimet toivat valoisuutta raskaisiin kitaroihin ja raivokkaisiin rumpuihin. Bändi ei kuulostanut miltään muulta kuin itseltään ja on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen jatkossakin. Harmillisen vähäinen yleisö oli tajunnut sen tällä kertaa.

En oikein osannut odottaa Yhdysvaltalaisen Blackaliciouksen keikasta mitään. On sen verran monta tullut nähtyä mitäänsanomattomia ulko- ja kotimaisia rytmimies ja mc-yhdistelmiä, että en uskaltanut asettaa odotuksia sinne minne niiden olisi kuulunut nousta. Kattoon. Levymuodossa Blackalicious toki kuulostaa hyvältä, mutta ihan näin kovaa meininkiä en senkään pohjalta odottanut. Alun perin jo 1980-luvun lopussa Pohjois-Kaliforniassa alkunsa saanut kaksikko hallitsi sen ydinasian – hiphop-keikalle tullaan jamittamaan. Dj-tuottaja Chief Xcelin ja rappari The Gift of Gabin keikka pisti heti jalat liikkeelle, eikä homma missään vaiheessa sortunut turhaan brassailuun. Toki taitojakin näytettiin, TGOG pisti freestylea, yleisöä huudatettiin ja niin edelleen, mutta se musiikin tiukka nytke pysyi koko ajan hengissä. Eli punainen lanka toimi kerrankin kuten sen kuuluu.

Eikä kaksikko ole myöskään mikään nostalgia-akti. Viimevuotiselta The Craft-albumilta vaikkapa Rhythm Sticks puolusti hienosti paikkaansa yhtyeen eturivin live-materiaalina. Ylimääräisiä vahvistuksia ei nähty eikä kaivattu – kaksikko piti yleisöään tiukasti kämmenellä keikan alusta loppuun asti. Parasta hiphoppia pitkään aikaan. Voisivat suomalaiset tekijät käydä katsomassa vähän mallia, kuinka se homma parhaimmillaan toimii. Siihen iänikuiseen itsetehostukseen on kyllästynyt melkoisen pahasti.

Illan uhkaavasti viiletessä otti reggae vallan Rentolavasta. Jamaikalainen Buju Banton yritti lämmittää runsaslukuista yleisöä rennolla roots-reggaellaan, mutta kovin rauhalliseksi meno jäi. Väliin kuultiin pieniä opetuksia ja valaisevia sanoja rastafarismin ylivoimaisuudesta ja oikeamielisyydestä, kuitenkaan liikaa provosoimatta suvaitsevaista yleisöä. Bantonin poppooseen kuului muun muassa kolme naistaustalaulajaa, koskettimet, urut sekä lukuisia muita soittimia. Tuottajanakin tunnettu reggaemaestro kosiskeli suomalaisyleisöä Suomi-huudatuksilla ja Joensuun nostamisella Magic City –sarjaan. Koko keikka oli tasaisen rauhallista hytkymistä, ihan mukavaa reggaeta, muttei mitään erityisen mahtavaakaan.

Raised Fist Ruottinmaalta pisti Kolmoslavan iskemään nyrkkiä kiivaasti kohti kattoa ja taivasta. Ultratiukasta hardcoresta on kyse ja aika tiukannäköistä oli esiintyvä viisikkokin. Fistillä on vahva suomi-konneksio ja Joensuuta jututettiinkin selvällä suomenkielellä. Vokalisti Allen poseeraus oli näyttävää, treenaaminen ei ole tainnut jäädä pelkkään keikoilla riekkumiseen. Ja mikä parasta, yhtyeen tosikkomaisen imagon takana tuntui pursuavan rutosti huumorikin – keikan hätäisin rutistus spiikattiin sisään rauhallisena ja kevyenä tunnelmointina. Vaikka teltta ei mitenkään ahtaasti ollut kansoitettu, oli eturiveissä melkoisen riehakkaan näköistä irrottelua käynnissä.

Cleaning Womenin setti alkoi tuttuun tapaan bändin esittelybiisillä This Is the Sound of Cleaning Women. Tästä revittelystä rauhoituttiin hypnoottisen eleganttiin soundimaailmaan lähes koko keikan ajaksi. Uudemmat biisit kuulostivat hieman seesteisemmiltä ja niissä oli mukana entistä enemmän laulua. Vasta setin viimeinen vartti oli tuttua bailuhurmosta vanhempien siivousbiisien tahdissa. Väliin kuultiin kehotuksia siivouksen ja siisteyden mahdista, mutta erityisen villiä ei jakkupukunaistenkaan esiintyminen ollut. Loppu kruunasi keikan, muuten oltiin hieman liian kevyissä tunnelmissa erityisesti festivaalin kylmenevään iltaan nähden.

Brittinelikko The Darkness in glam-henkinen bilerokki oli oiva lopetus lauantai-iltaan. Perinteinen ilotulitus alkoi jo hyvin keikalla, kun bändin parhaita poseerauksia sävytettiin komeilla pyrotekniikoilla. Myös päälavan sivuun isojen Ilosaarilogojen viereen kasvatettu kynttiläneliö toi oivallisesti fiilistä kauniin punapilvisesti pimenevään iltaan. Jos tuosta säästä pitää jotain vielä sanoa, niin vaikka päivällä juotiin runsahasti nesteitä kirkkaassa paisteessa, oli yöllä melkoisen kylmä. Ainakin kylmempi kuin vaikkapa Provinssissa. Yleensä on toisin.

Keikan kulminaatiopisteinä oli kaksi rakkauslaulua. Heleämpi, akustisella taustoitettu Love Is Only A Feeling herkisti kummasti ja luonnollisesti suurin hitti I Believe In A Thing Called Love tiristi loputkin voimat. Justin Hawkins murahtelusta falsettiin taipuvine lauluineen oli toki koko homman suurin tähti, mutta myös basisti Richie Edwardsin vetäisemä yksi ja puoli biisiä AC/DC:tä kelpasi hyvin. Herrojen yhdessä vetäisemä, kilpailuhenkinen aerobic-poseeraaminen pisti myös hymyilemään. Encorena kuullun Baldin aikana ja sen jälkeen alkanut ilotulitus oli melkoisen messevä, 35-vuotisjuhliin sopivalla mittakaavalla.

Palaa festariraportin alkuun tästä tai jatka sunnuntaihin.

Teksti: Ilkka Valpasvuo ja Nelli Korpi, kuvat: Valpasvuo