Roskilde, Testosteronimöhkäleitä ja androgyynipatsaita

Sunnuntai oli erilaisten mies-, nais- ja androgyynienergiaa uhkuvien bändien ristiinmenoa. Wolfmother aloitti päivän testosteronivyöryllä ja kolmikon astellessa lavalle asetelma oli valmis. 70-luku, ihokarvat, pillifarkut, bootsit ja alkukantainen heavyrock. Rumpali Myles Heskett aloitti takomisen ja setti alkoi odotetusti Another Dimension-kappaleella. Siitä jatkettiin suoraan Pyramid- ja Apple Tree -kappaleisiin eikä pysähdytty kuin vasta Carnivalin kohdalla. Tarpeellisen rauhoittelun ja hippiseesteilyn jälkeen hypättiin kovan funk-junan Love Trainin kyytiin. Kitaran varressa irvistellyt Stockdale antoi yleisölle kaikkensa ja samalla kaavalla jatkettiin aivan loppuun asti.

Stockdalen lavaelehdintä karkasi välillä myöskin koomisuuden puolella hänen keikistellessä ilman kitaraa tai epäonnistuneen Roger Daltrey -imitaation takia. Tämäkin puoli keikasta oli kuitenkin hyvää. Toisena hitaana susiemo soitti City of Dreamsin, mutta tärkein mainitsemisen arvoinen biisi oli kuitenkin Woman. Ei pelkästään sen takia, että se on bändin kovin hitti, vaan siksi kun lavalla se kasvoi 10-minuuttiseksi sooloiluksi ja improvisaatioksi. Bändi soitti ensiksi biisin kokonaan, mutta sen jälkeen aloittivat sen uudestaan ja tekivät siitä vapaan remix -version. Womanin loputtua räminään, usvaan ja savuun, raunioista nousi heti perään Colossal.

Lopuksi bändi rutisti perinteisen shufflekompilla kulkevan bluesrockin Joker & Thiefin. Bändin omien sanojensa mukaan ensimmäinen festivaaliencore kuultiin Roskildessa. Tämän kunniapaikan täytti hitaasti alkava Minds Eye, joka ei kuitenkaan loppua kohden jättänyt ketään kylmäksi.

Testosteronitulvasta minun oli aika siirtyä kohti rauhallisempaa seksuaalista väreilyä. Uuden materiaalin voimin androgyyni Brian Molko on piiskannut Placebon todelliseen keikkakuntoon. Rumpali Steve Hewittin massiivinen setti ja lavalla nähdyt apujoukot toivat livetilanteeseen tarvittavaa tehoa, mutta pistää miettimään olisiko pienemmälläkin setillä ja joukolla pärjätty.

Alkupuolisko kului mukavasti tuoreen Meds -levyn materiaalilla ja tuoreista biiseistä kuultiin mm. Meds, Drag, Broken Promise ja Song to Say Goodbye. Vanhempaa ja hittiosastoa edustavista biiseistä kuultiin Black-Eyed, Special Needs ja Every You Every Me. Viimeksi mainitun alussa koko yleisö oli hämillään, koska kukaan ei tunnistanut uudistettua kitarariffiä. Viimein kun ensimmäiset sanat tulivat ilmoille, niin myös kaikkien kädet nousivat ilmaan. Valitettavasti jouduin lähtemään ennen keikan päätöstä ja kuulematta jääneitä hittejä olivat ainakin Bitter End ja Without You I´m Nothing, joten setin lopetti todennäköisesti toinen edellä mainituista. Hittejä kuultiin tarpeeksi myös seuraavan bändin keikalla.

Olin jo aikaisemmin mieltynyt Franz Ferdinandiin, mutta tämä keikka todisti sen minulle; He ovat Skotlannin The Beatles ja The Rolling Stones yhdessä paketissa. Laulettavat melodiat ja upean kekseliäät riffit takaavat laatupaketin. Vielä kun tähän lisätään John Bonhamin ulkonäön omaava ja Keith Moonin fillit hallitseva rumpali, ei vaihtokaupassa voi hävitä.

Roskildessa keikka alkoi kovalla rallilla ja aika pian tästä kuuluivat Do You Want To? -huudahdukset. Tietenkin Roskilde tahtoi. Walk Away edusti räjähtävän tiukan setin rauhallista puolta, mutta muuten mentiin eteenpäin Take Me Outin, Michaelin ja muiden mukana kohti kliimaksia. Selkeä kliimaksi oli This Fire, jonka aikana rumpali Paul Thomson sai settinsä ympärille kaksi avustajaa. Kaikki kolme kiskoivat setistä sen minkä ehtivät ja en olisi yllättynyt jos lavalle kohonnut savu olisi tullut heistä eikä savukoneesta.

Kapranoksen ja McCartheyn lisäksi lavan liikenne oli aika vilkasta. Bändin tukena oli multi-instrumentalisti, jonka nimi pääsi esittelyssä korvieni ohitse. Eniten hän vaihteli osia koskettimien ja kitaran saralla McCartheyn kanssa, mutta erikoista oli että hän tuurasi myös Thomsonia rumpalin roolissa, kun hän vaihtoi kitaraan.

Ferdinandin lopeteltua päätin käydä katsomassa Jack Whiten sooloprojektia/oikeaa bändiä The Raconteursia. Brendan Bensonin kanssa toimeen pantu bändi on jo kiskaissut ulos tyydyttävän levyn ja siltä muuttaman hyvän sinkkulohkaisun.

Saapuessani paikalle oli säröinen bluesvääntö käynnissä. Sanat shot you down bang bang onnistuin kokonaisuudesta erottamaan, mutta en menisi vannomaan oliko kyseessä cover vai muuten vain blueshurmiossa huudettu lause. Tämän jälkeen Broken Boy Soldier, mutta valitettavasti tiukka radiosoittoaikaa saanut Steady, As She Goes jäi minulta kuulematta.

Ennakkotunnelmat Roger Watersin suhteen olivat melko nihkeät. Waters oli ilmoitettu nimikkeellä Waters plays The Dark Side of the Moon, joten mielessäni pyöri että siinäkö kaikki. Toisin kävi. Järkytykseni (ja samanaikaisesti iloni) oli suunnaton kun bassonkieli värähti ensimmäistä kertaa ja ilmoille pärähti The Wallin aloittava In The Flesh. Tämän jälkeen kun samalta albumilta kuultiin vielä Mother, niin heräsi kysymys minkä levyn Waters aikoikaan soittaa. Sitten kun Waters sanoi että mennään vanhoihin aikoihin ja todella taakse, kävi selväksi että matka Floydin hitteihin oli luvassa. Set Controls to the Heart of Sun oli se biisi, jolla mentiin taakse menneisyyteen. Eivätkä ne siihen jääneet.

Kun Syd Barretin kuva heijastettiin kankaalle ja Shine on You Crazy Diamond alkoi, niin kylmät väreet lähtivät liikkeelle. Samalta levyltä kuultiin vielä Have a Cigar ja Wish You Were Here. Molemmat niin täydellisinä versioina, että oli vaikkea sanoa mikä tuli levyltä ja mikä livenä. Molemmissa biisissä radioäänet ja loppuhäivytykset oliva niin taidolla tehtyjä että ne saivat oikein erikseen aplodit. Watersille henkilökohtaisemmalta Final Cut -levyltä kuultiin hittien jälkeen kaksi kappaletta ja sen jälkeen soolotuotantoa. Näiden kohdalla tunnelma laski hieman, sillä suurella osalle nämä olivat tuntemattomia ja toisiaan muistuttavia kappaleita. Nämä kappaleet ovatkin setissä varmaan pelkästään Watersia varten.

Soolotuotannon jälkeen seurasi kymmenen minuutin väliaika, jonka jälkeen The Dark Side of The Moon kokonaisuudessaan pienen pientä yksityiskohtaakin unohtamatta. Toisin kuin odotin, levyn livenä soittamisessa oli sittenkin omaa tunnelmaansa. Levy soitettiin todellakin rumpufillejä myöten nuotilleen ja kaikki olivat täyttä nostalgiaa. Tunnelma muodostui siitä että kaikki tiesivät mitä tulee ja setti oli ikään kuin kaikkia yhdistävä sisäpiirijuttu. Levyn loputtua Waters kumppaneineen vetäytyi sivummalle ja keikan oletettiin päättyneen.

Encorena Waters täräytti kappaleet Another Brick in the Wall part 1 & 2. The Wallin kappaleet Vera Lynn, Bring the Boys Back Home ja loppuhuipennuksena Comfortably Numb myös lopettivat tämän melkein päättymättömän setin. Watersin keikka päättyi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä klo. 0.00 tasan 8 päivää sen jälkeen kun rannekkeita oli alettu jakaa.

Yksi hienoimmista asioista mitä minulle jäi käteen, oli se kuinka tämän tyyppisissä isoissa festivaaleissa musiikkilinjaus on todella laaja. Sen on samanaikaisesti musiikin rakastajan taivas ja helvetti. Tarjolla on kaikkea, mutta sitä kaikkea ei pysty näkemään. On maailman musiikkia, pieniä bändejä ja sitten isoja ikoneja. Ikonit kuten Bob Dylan, Roger Waters, Morrisey, Axl Rose ja tulevien sukupolvien ikoni Kanye West olivat tänä vuonna ristiriitainen kasti. Rose oli pettymys ja floppi ja samaa linjaa veti hieman väsyneen oloiseksi käyvä Dylan. Morrisey veti varman ja viihdyttävän keikan, mutta toisaalta hän nojasi liikaa The Smithsien tuotantoon. Waters nyt ratsasti täysin entisen bändinsä kappaleilla ja peräti kokonaisilla levyillä. Ainoa joka erottui joukosta edukseen, oli kouluja käymätön multimiljonääri Kanye West. Vaikka hänen uransa onkin vasta lapsen kengissä, on hänkin takonut töitä jo useita vuosia.

Tarkastellessa tätä otosta, se mikä tekee ikonista ikonin, tulee yhä enemmän näkyväksi: kyky uudistua ja luoda uutta. Surkeimpaan tulokseen päätyin nimenomaan Rose jolta ei uutta ole syntynyt vuosikausiin. Saa nähdä jääkö Kiinalainen demokratia toiveajatteluksi vai pelkäksi huhuksi. Morrisey ja West vakuuttivat nimenomaan sen takia, että he luovat koko ajan. Morrisey on julkaissut niin kriitikoita kuin yleisöäkin miellyttäviä levyjä, joten ei edes mitään kädenlämpöistä tavaraa. Westiltä taas on tullut vuosittain The Gollege Dropoutin ja Late Registrationin myötä toinen toistaan parempi hip-hop levy. Hänellä on todellista potentiaalia nousta uudeksi musiikki-ikoniksi.

Hikisten, rankkojen ja tyydyttävää hygieniaa uhmaavien kahdeksan päivän jälkeen, mikä oli tulos? Onko Roskilde todella Mikä-mikä maa, jossa loistavat kaksi kuuta yhtä aikaa ja jossa lapset eivät halua kasvaa aikuisiksi? Nuorena aloittaneet haluavat palata uudelleen. He haluavat kokea sen kipinän eivätkä päästää irti. Vaikkei Roskilde olisikaan Mikä-mikä maa, niin silti sen on ainakin täysin oma maailmansa. Maailma, jossa vallitsee sen oma käsittämätön yhteishenkensä ja yhteinen tajunta. Maailma, jossa pätevät sen omat sääntönsä ja missä artisti on Jumala.

Paluu Mikä-mikä maan alkutunnelmiin tapahtuu tästä. Edelliseen päivään pääset täältä.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä