Roskilde, Maaginen vetovoima ja vaatien lisää

Lauantaipäivä oli pitkälti festivaalin kohokohtien hiljaista odottelua. Lauantaipäivän avauksena toimi DJ Grashoppa´s DJ Big Band. Ideana on että 12 dj:tä soittavat lavalla yhtä aikaa ja muutamissa biiseissä heitä tulevat avustamaan laulaja ja saksofonisti. Ensimmäinen kappale oli silkkaa näytöstä. Kappaleessa esiteltiin kaikkien DJ:eiden scratch -taitoja, joka meni silkan brassailun puolelle. Toinen biisi oli jo sitten parempaa, hiottua yhteensoitettu jazzbreikkiä. Kolmannen kappaleen kohdalle lavalle tulivat laulaja ja saksofonisti, mutta pettymykseksi he eivät piristäneet kokonaisuutta lainkaan. Edes tekniikka ei pelannut. Yhtyeen kohdalla jossa luotetaan pelkästään tekniikkaan, niin juuri se ei pelannut.

Tämän pettymyksen jälkeen seurasi monta tuntia odottelua sellaisten bändien kuin Deftones ja Primal Scream katsastamista. Deftones veti aika kädenlämpöisen keikan. Muutamia hyviä hetkiä setissä oli, mutta tunkkaiset saundit ja olematon karisma ei saanut muita kuin kovimpia faneja liikkeelle. Primal Scream jäi oikeastaan vain läpikulun asteelle ja se mitä kuulin kuulosti epäilyttävästi Aerosmithiltä. Kumpikaan bändeistä ei kuitenkaan villinnyt suuria massoja.

Viisi albumillista samaa biisiä julkaissut Josh Rouse taas otti yleisönsä hyvin. Vaikka lavalla oli tosiaan vain hän ja kitara, oli koko teltta maagisen vetovoiman alaisena. Rouse todisti Singer/Songwriter –perinteen eläväksi ja toimivaksi tyylisuunnaksi. Hän ei tarvinnut mitään krumeluureja ja tarvikepöydällä ollut kukkakimppukaan ei ollut välttämätön. Winter in the Hamptons -kappaleeseen Rouse sai yleisöltä hieman lauluapua ja peruslaulattaminen toimi kuin häkä. Vaikka Rousekin oli päivän kokonaisuudessa piristävä yllätys, niin varsinaiset bändit olivat vielä tulossa.

Lopulta pitkän päivän odotuksen jälkeen varjot laskeutuivat Oranssin -lavan ylle. Ehdin vain kuulla kuinka Stinkfist tulvi ilmoille, kun elävä organismi – jota myös yleisöksi sanotaan – lähti liikkeelle. Minulta meni suuri osa biisistä ja Toolin keikan alkupuoliskosta ohi, kun yritin selvitä hyökyaalloista kuivalle maalle. Tilanteessa yksittäisellä ihmisellä ei ollut omaa tahtoa, vaan kaikki ihmiset jakoivat saman tahdon joka määräsi meidät liikkeellä huojuen joka suuntaan. Kuivalle maalle päästyäni varjoissa pysytellyt Keenan kajautti yhden tuoreen levyn hittibiiseistä. The Pot sai niin uudet kuin vanhatkin fanit riemuitsemaan, joka taas on pelkkää positiivisuutta.

Jokainen bändin jäsen pysyi omalla reviirillään ja eniten yleisön kiehtoi varmasti Keenanin elehdintä. Hän vaappui nurkan varjoissa muistuttaen jonkin sortin hämähäkkiä. Puolessa välissä keikkaa Keenan kuitenkin vetäisi ylleen turvamiehen oranssin liivin, joka oli mielestäni tyhmää ja käsittämätöntä. Bändi, jonka imago ja täydelliseen ulkoasuun hiotut levyt ovat mitä ovat, kuuluu tietyn tyyppinen mystiikka. Minun mielestäni tuo asuste pilasi sitä. On sallittavaa, jos jotkut bändit ottavat läheisyyttä yleisöön vitsailemalla jne., mutta Tool. Taidan olla vain vanhanaikainen. Muutenkin lavashow ei välttämättä ollut parhaassa terässään. Kolmelta screeniltä heijastetut videot olivat vasta viimeisissä biiseissä osuvia. Niissä oli tarpeellista kuvallisuutta ja surrealismia, kun alkukeikasta nähdyt kuviot muistuttivat enemmänkin vain mustavalkoista kaleidoskooppia.

Uudelta levyltä kuultiin vielä keskivaiheilla Jambi ja muuten setti oli todella monipuolinen. Kaikilta albumeilta tuli biisejä muodossa tai toisessa. Sober aiheutti ilonpurkauksia ja niin myös Lateralukselta soitetut Schism ja shamanistisesti aloitettu nimikkobiisi. Vikoina biiseinä kuultiin Vicarious ja Aenema. Molemmat biisit olivat ehkä keikan odotetuimpia, joten Tool ei pettänyt.

Kanye Westin keikan ajan yleisön edessä taisteli kaksi erillistä persoonaa: tuottaja Kanye ja artisti Kanye. Tuottaja Kanye halusi esitellä taustaryhmäläisiään ja antaa heille tilaa. Artisti Kanye halusi vetää biisejä ja pitää hauskaa yleisön kanssa. Yhdessä vaiheessa West poistui kokonaan lavalta ja DJ heitti omaa kohtalaisen hyvää settiänsä. Lisäksi West halusi esitellä taustaviulujansa, jotka sitten soittivat esittelysikermän Beatlesien Elenor Rigbystä, Gnarls Barkleyn Crazysta ja Verven Bitter Sweet Symphonysta. Eikä Westin lainailut siihen loppuneet, sillä hän heitti eräänlaisen tuottajasettin jossa esitteli kappaleita joita hän on tuottanut. Oikeastaan kovimpana kritiikkinä koko keikasta saakin siitä että West heitti puolet keikasta muiden biiseillä.

Muiden biisien soittaminen tuli kuitenkin oikeuksiinsa siinä vaiheessa, kun West halusi esitellä lempibiisejään. Ensiksi tuli tutut Al Greenit ja Jacksonit, mutta sitten West hämmästytti ja ihastutti samanaikaisesti kertomalla että hänen lempibiisinsä on A-ha:n Take on Me. Kasaribiisi kajahti illassa hienosti ja niin taittuivat Westin askeleetkin.

Westin omista biiseistä ensimmäinen oli odotetusti Diamonds From Sierra Leone, jonka jälkeen jatkettiin Heard ´em Sayn kautta debyytin We Don´t Care -kappaleeseen. Kun festivaalin keikkojen keskimääräinen pituus oli tunti, niin on aika kova veto mieheltä sanoa 45 min. kohdalla että tuo oli vasta intro. Tämän ilmoituksen jälkeen tärähtikin sitten All Falls Down. Gold Diggerin alkuun dj miksasi näppärästi Ray Charlesin alkuperäistä I Got a Woman –kappaletta, vaihdellen biisien välillä. Encorebiiseinä West veti Jesus Walksin, jonka yleisö melkein manasi esille möreillä huudoillaan ja Touch the Skyn. Curtis Mayfield -sample jätti yleisöön varsin iloisen mielen. West veti todella kovan keikan ja kun hän poistui, jäivät muut muusikot seisomaan lavalle. Yleisön vaistomainen reaktio oli odottaa että hän tulisi takaisin. West jätti ihmiset nälkäisinä ja suu ammollaan odottamaan lisää. Myöhemmin kun asiasta kuulutettiin, ihmiset vasta uskoivat, ettei hän tule takaisin.

Kävellessäni teltalle nukkumaan puoli kolmen aikaan, festarialueella kuului Join Men soinnut. Ei huonosti suomalaiselta bändiltä. HIM oli lauantai-iltana toiseksi suurimman lavan lopettaja. Huonomminkin voisi asiat Suomen pojilla olla. Muutenkin on todettava että HIM –paitoja näki festivaalin aikana yhtä paljon kuin Tool -paitoja tai tyhjiä Tuborg -olutpulloja.

Palaa perjantaihin tai jatka sunnuntaihin.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä