Sinkut – Heinäkuu 2006
brightboy: Vanity Fair
Helsinki Music Company
Brightboy vie kasari-muovista tanssirockiaan entistäkin plastis-elektronisempaan suuntaan Vanity Fair-biisillään. Menevä potku ja melodinen melankolia on edelleen hyvin hanskassa, mutta ihan 1989:sen veroinen hitti tämä yhtyeen kakkossinkku ei ole. Ei silti mikään huono biisi, rullaa hyvin ja potkii kyllä mennessään. Antti Westmanin laulu on todella hyvän kuuloista. Sinkun hännän nostaa silti bonuksena tarjoiltava Yeah Yeah No No, joka vie mukaansa kuin kevättulva. Alkaa väkisinkin nyökyttelemään ja hoilaamaan mukana. Ehkä kappaleen luontevampi ja hivenen vähemmän plastinen rullaus tekee siitä niin tarttuvan – joka tapauksessa nimibiisi jää kakkoseksi.
Ilkka Valpasvuo
Bullet Ride: Wavering and Violent
Bullet Riden paahdossa yhdistyy grungemainen tanakka riffittely ja esimerkiksi
Ozzyn ja
Alice Cooperin mieleen tuova glam-henkinen jyystö. Yhtyeen kaksi kipaletta sisältävälle ensisinglelle on loihdittu pirhanan komeat ja potkivat soundit. Ensimmäisenä ilmoille kajahtava
Best I Can on raidoista iskevämpi
Wavering & Violentin ollessa tutumman oloinen riffittelypläjäys, joka kaipaisi jonkinlaista tiivistämistä. Kombo soittaa tiukasti ja kappaleihin on saatu naitettua mukavasti pieniä jippoja. Nyt jää vain kaipaamaan sitä todellista ässä-biisiä, joka aukaisisi yhtyeelle ovet isommille areenoille.
Sami Nissinen
Eläkeläiset: Jukolan humppa
Stupido
Tuomas Holopainen ihmetteli miesten lähettämiä työhakemuksia - saikohan hän kappaleen helmikuussa ilmestyneen
Humppasirkus-albumin ensisingleä Jukolan humppa?
Nemon humpannos on AMMATTITAITOINEN ja suunnistussanoitusten yhteys alkuperäiseen hatara - sääli, olisin tahtonut kuulla humppapappojen näkemyksen elämää suuremmista new age -jorinoista. Mutta se aidosti eeppinen kama löytyy kakkospuolelta: ennustan, että
Humppa-arvoitus elvyttää 80-luvun englantilaisen laulaja-lauluntekijätähden
Nik Kershawin uran, kun hän lähtee Eläkeläisten kanssa yhteiskiertueelle, ja peruu puheensa, joiden mukaan
The Riddle ei tarkoittanut yhtään mitään. Ilmiselväähän on, että kappale kertoo karjalaisesta humppasankarista: Vanha mies pyörimässä montussa itsekseen! Yhteisiä öitä komeroissa! Tässä
Petteri Terävän tulkinnassa on samaa
kännissä vasemmalla kädellä tekemisen makua ja härskiyttä kuin klassikoissa
Niilo Yli-Vainio tervasi potkukelkkani jalakset ja
Poltettu humppa. Vaan
juurelta puun rannasta joen löydät arvoituksen, sitä pähkäillessä menetät karvoituksen... Joo-o, tämä on soinut repeatilla niin että joku kämppis tullee kohta kiskomaan hiuksia päästä.
Mikko Heimola
Karkkipäivä: Nuorisopappi
Johanna
Aiemmin jo demollaan hersuvästi vakuuttanut helsinkiläinen
Karkkipäivä on vakuuttanut näemmä muuallakin. Nyt yhtye julkaisee Johannan kustantaman kahden biisin singlen, jossa nimibiisi on ennen kuulematon, b-puoli
Hei nuori soi jo demolla. Hilpeää huilua ja muita koulun musiikkitunnilta tuttuja soittimia (kapulat, jonkinlainen raastin) hyödyntävä kappale pohjautuu aika yksinkertaiseen nuotiokitarasoundiin, joskin aika metalliseen sellaiseen. Rippikoulua ei-niin-ylistävästi muttei myöskään syyttävästi muisteleva tarina yhdessä lopulta aika ison soundin kanssa toimii mainiosti, kokonaisuutena touhussa on mukavasti rempseyttä, ironiaa, soitollista luovuutta mutta myös ammattimainen maku. Muuta ei tuottajana toimineelta
Kerkko Koskiselta toki sovi odottaakaan. Riehakkaasta hypi ja pompi-videopelimaailmasta rokkivälineillä ammentava Hei nuori esittää vanhemman näkökulman veikeästi, onnistuen olemaan näistä kahdesta ehkä se hersyvämpi repäisy. Mitähän mahtaa tulevalle pitkäsoitolle päätyä? Näiltä veikoilta voi odottaa mitä vain... Loistavaa!
Ilkka Valpasvuo
Lovex: Remorse
Lovex on 2000-luvun uusia kotimaisia rockbändejä. Musiikissa kuulee kuitenkin ne 80-luvun vaikutteet ja imagossa näkee ne tutut meikkaavat ja tukkansa tupeeraavat pojat. Näitähän on tällä vuosituhannella nähty tässä maassa muitakin. Mutta asiaan, eli uuteen singleen. Remorse on toinen singlejulkaisu esikoisalbumilta
Divine Insanity. Laulajan kouluenglanti tökkii korvaan, mutta ääni vaikuttaa kuitenkin soveltuvan paremmin Remorsen kaltaisiin balladeihin. Ensisinglen (
Guardian Angel) vokaaliosuudet tuntuivat liikayrittämiseltä ja väkisin puskemisilta. B-puolen
Shout on siinä mielessä pienoinen harvinaisuus, että sitä ei pitkäsoitolta löydy. Tempoltaan se sijoittuu jonnekin Remorsen ja Guardian Angelin välimaastoon ja olisi varsin kelpo veto vaikka a-puoleksikin.
Minna Auvinen
Mikko Torvisen viihdeorkesteri: Haistakaapa vittu
Lipposen levy ja kasetti
Aiemmalla vinyylillään
Mikko Torvisen Viihdeorkesteri kelaili rennosti Maaseudulla lähes pekkastrengmäisissä sfääreissä. Tällä tuoreemmalla, ytimekkäästi nimetyllä rallilla orkesteri polkaisee mopon rämivälle rokkivaihteelle, josta tulee enemmän mieleen kiivaampi puoli vaikkapa
Ristosta. Mikko ei vain ole ihan yhtä angstisen raivokas, vaan suhtautuu vitutukseen stoalaisemmin. Soinnillisesti biisi on yhtä lailla vanhahtava tai enemmänkin ajaton kuin mitä aiempi aurinkoinen haaveilu. Kuten Karkkipäivältä, pidempiä julkaisuja jäädään mielenkiinnolla odottamaan.
Moppi ja aivokurkiaiset: Homoreikä
Lipposen levy ja kasetti
Kukka ja
Viihdeimperiumi-yhtyeistä tuttu
Moppi alias
Tuomas Toiviainen on kasannut itselleen yhtyeen. Edellisen aktin kanssa samalla singlellä keikkuva
Moppi ja Aivokurkiaiset liikkuu myös aiheellisesti samoilla suunnilla: Mikon haistatellessa sitä etupuolen aukkoa, hekumoi Moppi pop-psykedeeleissä tunnelmissa peräreikää. Lapsuusmuistoja, muttei ehkä kaikkein perinteisimmässä muodossa. Vinkunaa ja jumittelua piisaa, tahti on silti koko ajan veikeän menevä. Aika pöhköä, mutta ehkä juuri siksi mukavaa vaihtelua.
Ilkka Valpasvuo
Velvert: The Given Line
The Given Line -singlen eteerinen laulu tuo mieleen 90-luvun alun kenkiä tuijottelevan britti-indien. Kitaramaalailusta tulee myös mieleen amerikkalainen post-rock ja erityisesti
Explosions In The Sky, jonka vaikutuksen yhtye myöntää itsekin. Viime jouluinen
Kaleidoscope-ep antoi jo lupaavan kuvan
Velvertistä, mutta tämä erittäin hyvältä kuulostava näyte ylittää aikaisemmat ennakko-odotukset ja asettaa riman korkealle tulevia julkaisuja kohtaan. Toivottavasti taso säilyy. Kumartelu vittuun, kuten saatekirjeessä todetaan.
Marko Ylitalo
Lukukertoja: 9514
