Pienet II – Kesäkuu 2006
Automatic Eye: January Dilemma
Helsinkiläisten Heikin (basso) ja laulaja-kitaristi Peten muodostama Automatic Eye kasvaa livemuodossa yhdellä kitaristilla ja rumpalilla, mutta kuulostaa levymuodossakin ihan kokonaiselta bändiltä. Pop-melodioilla koristeltua kiivaahkoa rock-otetta sävyttää niin valoisasti skeittipunkahtavat mausteet kuin kaartava melankolia, aina tarpeen mukaan. Kolmen biisin näytteen aloittaa näppäillen Away From Sunshine, jossa iskevät riffit kohtaavat haaveilun ja ilmavan pop-melodian. Peten laulu vaatii vielä hiukan hiomista, mutta stemmalaulujen käytöstä tulee vastaavasti plussaa. Onneksi melko vähään jätettyä huokailu-taivutusta ei lauluun edes kaipaisi. Mukavan positiivista ja menevyydestään huolimatta aika herkkää. Semi-Automatic Heart vetää enemmän mollissa ja uhkailee säröllä. Laulukin on säkeessä nauhoitettu tunkkaiseksi, kontrasti puhtaampaan kertsiin toimii ihan hyvin. Sen verran pop-punkkia tuntuu AE olevan, että mieleen nousee hiukan jopa So Called Plan. Päätösraita New Day maalailee kiireettä, jolloin Peten ääntämisen töksähtelyn kuulee entistä häiritsevämmin. Muuten pirteä slovari tuo hommaan mukavasti keveyttä ja tyyntä keinutusta. Kohtuullisen mukava pelinavaus.
Brainbow: 3124
Aiemmin vain livenä näkemäni turenkilainen
Brainbow on luonut neljän biisin näytteen uneliaasta popista akustisvoittoiseen grungeen ja sykkivästi progeilevaan kaahaukseen vaihtelevaa musiikkia. Avausraita
Streets etenee vielä kevyesti, hivenen vinosti honottaen, mutta kakkosraidalla
Itch laulaja-kitaristi
Leif Lind pääsee jo ärisemään ihan kunnolla soiton lähtiessä sykkimään ja särisemään sähköisemmin. Jos on tullut aiemmin käytettyä vertauskohtana ”pop-
Nirvana”a, on kolmosraita
Hörboi kyllä enemmän akustista
Smashing Pumpkinsia, niin soitannollisesti kuin laulun puolesta. Päätösraita
Emotion Synthesis lähtee taas enemmän progen maailmaan, jonne karkaamista lupaillaan ensin laiskasti vaaniskellen. Tuo laiskahko ”lupaus rajummasta” on ehkä nelikon parhaita avuja – vaikka ote on aika kevyt, huokuu ilmassa mukavasti vaarallisuuden tunnetta. Mikä on aina mukavaa rock-musiikin yhteydessä... Brainbown tapauksessa ei ole niinkään kyse potkusta munille, kuin syvällisemmästä pohdiskelusta, joka voi sitten johtaa hiukan suunnitellumpaan raivoamiseen kuin satunnainen jalanojennus. Aika turvallista soittoahan tämä kuitenkin on, mutta tuollainen kuva siitä minulle nousee. Diggailin keikalla eikä levykään muuta suuntaa. Eli hyvä.
Circusfolk: The Progression Bell
Nimestään huolimatta vantaalaista
Circusfolkia on vaikea mieltää sirkukseen. Ehkä yhtyeen polveileva fuusiopop sopisi taustaksi, kun sensaationnälkäinen yleisö odottaa nimekkään nuorallakävelijän astuvan harhaan. Ja ilman turvaverkkoa, tottakai. Myöskään folkiksi en nelikon soitantoa nimittäisi. Ennemminkin kyseessä on progressiivisen rockin polveilujen ja jazzin sisäänpäinkääntyneen, ”me tässä vähän taiteillaan keskenämme”-tyyppisen taiteilun yhdistelmä, jota esitetään haaveilevan popisti. Tosin kun yli yhdeksän minuutin pituuksiin yltävän
Dead Waters HQ:in loppupuolella tulee vastaan mm. jodlausta, voi yhtyeeltä odottaa melkein mitä vain. Tiluttelu tuntuisi olevan bändille tärkeää, mutta kuulijaa ei unohdeta. Jossain vaiheessa – onneksi yleensä ennemmin kuin myöhemmin – yhtye havahtuu jameistaan ja siirtyy haaveilevaan poppiin, josta
Havenin hymyävä akustinen helliminen on melkoisen mainio esimerkki. Kerroksittain kasvatettava poppis kasvaa aika
Liekkimäisesti, erojen korostuessa etenkin kielivalinnan suhteen. Silti junnauksen ja melankolis-hymyävän tunnelmoinnin yhdistelmä on kevyempää (lue: vähemmän rockia) ja keskittyy enemmän tiluttamiseen. Soitannollinen kyky palvelee kappaleita enemmän
Kingston Wallin tyylisen energisen avaruusmatkailun kuin ikikauniiden melodioiden ja surumielisen tunnelman kautta.
Mistique: Demo 2006
Kun nuoret tytöt nykyään pistävät rokkibändin pystyyn, on sitä ehkä kaikkein helpointa vertailla
Tiktakkiin.
Mistiquen kohdalla vertailussa on jotain perääkin, sillä sekä laulun että rockaavuuden osalta hommassa on aika pitkälti samanlaista otetta. Vahvassa roolissa olevat kuulaat koskettimet ja hiukan hevahtavat säröilyt ovat sitten jotain ihan muuta. Viiden nuoren neidon yhtye maistuu sanoituksiltaan oman ikäiseltään, joka on hyvä asia sinänsä, muttei tarjoa tällaiselle vanhalle patulle hirveästi. Etenkin kakkosraidan kuka kenenkin kanssa oikeastaan onkaan? –selvittelyt jättävät kylmäksi. Silti: Ihan kelpo rock-demo melko omaperäisellä kaavalla.
Serene: Slowly Fading
Jylhyys, kylmyys, lievästi eteerinen, pohjoinen kaamos ja melankolia... Tässäpä nopeasti mieleen tulevia laatusanoja porilaisen kuusikon
Serenen haikean rauhallisesti maalaavasta säröpopista. Sanon popista, koska vaikka homma on melkoisen mahtipontista ja särö on raskaahko, ei homma todellisuudessa ole ainakaan metallia, hyvä jos edes rokkia.
Nightwish ilman metallia ei myöskään olisi ihan koko totuus, sillä mitään oopperaa ei kuulasääninen solisti
Maija Saari tulkitse. Hempeän kosketinmaton kohtaaminen milloin kevyesti, milloin raskaammin soutavan kitaroinnin kanssa toimii kaiken kaikkiaan kohtuu hyvin, laulun koristellessa kokonaisuuden lumiharsolla. Kakkosraita kulkee jo paljon lähempänä raskaamman ja metallisemman ilmaisun sävyjä, sukeltamatta silti sisään myrskyyn. Jylhyyskään ei kasva tönköksi, vaan homma etenee koko ajan. Herkkyyttä ja dramatiikkaa riittää ja jopa tällaiselle pop-diggarille irtoaa paljon Serenen näkemyksestä. Paranee useammalla kuuntelulla.
The Duke: EP 2006
Viimeksi kolme vuotta sitten lehdessämme huomioitu vaasalainen
The Duke on pistänyt neljän biisin näytteen kasaan. Ledzeppelinmäiseen kitarasankarointiin ja queenmaiseen dramatiikkaan pohjaava nelikko on liikkeellä selkeästi valmiimmalla meiningillä, onhan takana mm. bändikisoissa menestymistä ja helposti yhdeksi verrokiksi nostettavan länsinaapurin ylpeyden
The Arkin lämppäämistä.
Mikko Kananojan ulottuvasta ja moneen sfääriin kurkottavasta lauluäänestä tuli avausraidalla
Lolita hivenen mieleen jo edesmenneen
Maryland-yhtyeen
Ville Härkönen, muilla raidoilla mies lähtee enemmän rokkikukkoilun jylhään maailmaan. Jo mainittu avausraita lähtee hyvällä potkulla, vaaniskellen tymäkällä bassolla ja falsetin kanssa teutaroivalla laululla. Jämäkät kitarariffit vaihtuvat hetkessä haikeaan kosketinmelankoliaan ja tiukasti etenevä vuoristorata syöksyy pohdiskelevasta ylämäestä kiitävään alamäkeen.
All This Time antaa vaeltelevalle kitaralle entistä enemmän tilaa,
Drama Queenin maalaillessa uneliaammin. Päätösraita
Crazy Days lähtee enemmän revittelemään, vaikka haaveellisuutta löytyy tästäkin sävellyksestä. Ihan mielenkiintoista jamittelevaa kitararockia.
The Warblinkers: Promo 2006
Desibelissä aiemminkin huomioitu
The Warblinkers pistelee kolmen biisin promollaan ehkä hiukan entistä punkimpaa rockitusta. Vaikka soundipolitiikka on edelleenkin suhteellisen raskas ja säröisä, on menevässä fiilistelyssä enemmän valoa ja punkahtavaa riehakkuutta. Vaikka etenkin avausraita
Pick An Eye lähtee raskaalla ja tummalla otteella, en pistäisi bändiä tällä näytteellä enää sinne hevimmän rockin lokeroon. Sen verran ilmavampaa ja jopa hymyilevää kaahausta ja jopa haaveellista melodiaa tarjoillaan
About To Say:llä ja
Overdrive:lla, että ainakaan puisevaksi jyystöksi hommaa ei parane haukkua. Mukavan karheaa, menevää ja riehakasta rokkipunkkia.
Trouble Hounds: Promo 2006
Helsinkiläisen rock-yhtye
Trouble Houndsin kolmen biisin promo esittelee juurevasti svengaavan rock-yhtyeen, jonka soundi on säröisen rullaava ja josta
Tuomo Sipposen vokaalit tekevät melkoisen ilmavaa ja melko korkealta kaartavaa. 60-70-lukuisestihan tässä kaahataan, vaanitaan pienesti kiertävillä tilutuksilla ja rullataan groovella bassolla. Proge-elementtejä sisältyy keitokseen vahvasti, etenkin kakkosraita
Lunaticin lopussa. Pieni poukkoilevuus onkin mukava piirre, vaikka homma pysytteleekin pitkälti valittujen kulku-urien varrella. Vielä tällä näytteellä nelikko ei kuitenkaan esittele mitään todella persoonallista, aika perinteistä menneille vuosikymmenille kumartavaa rokkitilutusta Houndsit veivaavat.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7478
