03.06.2006
Barcelona/Espanja
Perjantaiyön aistien ylikuormittumisen jälkeen oli lauantai ja samalla festivaalin viimeinen päivä hyvä aloittaa Akron/Familyn folk-tunnelmoinnilla. Tunnelmointi tosin muodosti vain osan setistä – hempeilyn lisäksi kuultiin räyhää, jamittelua ja välillä silkkaa noiseakin. Yhtye oli joka tapauksessa mainio. Lavan etureunaan tuolinsa raahanneet yhtyeen kielisoitintaiteilijat esiintyvät kuin olisivat olohuoneessaan, lämpimästi ja rennosti. Tunnelma välittyy mainiosti lavan ulkopuolellekin. Kaverit selvästikin rakastavat sitä, mitä tekevät: hiljaiset herkistelyosuudet tunnelmoidaan sydäntäsärkevän hienotunteisesti ja hard coreen kallellaan olevat revittelyt hypitään ja pompitaan pitkin lavaa. Etenkin basisti Miles Seaton kunnostautuu jälkimmäisissä numeroissa kurittaen Flaming Lipsille (Gracias!) omistetun Moment-kappaleen aikana soitintaan paistinlastalla. Kontrasteista huolimatta kokonaisuus säilyy loistavasti kasassa. Keikan jälkeen bongaan yleisön sekaan jalkautuneen partasuisen kitaristin, puristan miehen kättä, kehaisen keikkaa ja ostan kaksi yhtyeen levyä. Olen entistä varmempi siitä, että pop-musiikki on parhaimmillaan uskomattoman hieno asia.
Akron/Familyn jälkeen on hyvä pitää ruokatauko ja jäädä lavan tietämille odottelemaan seuraavaa esiintyjää, The Deadly Snakesia. Juurevaa rokkia soittavat kanadalaiset tuuttasivat keikan hienolla intensiteetillä alusta loppuun. Laulaja André St. Clairin karisma ei ole pelkästään etuhampaiden raossa, vaan miehen ääni on soulahtavuudessaan upeaa kuultavaa. Kontrastia laulupuoleen toi kosketinsoittaja Max Dangerin käheän räkäinen ääni. Jos ensinmainittu herra ihastutti peruskalliomaisen rehellisellä olemuksellaan ja hienolla ulosannillaan, teki jälkimmäinen saman jo pelkällä pokallaan; hintelä, kalpea ja rankkaa rock-elämää selvästi viettänyt takkutukkainen kiipparisti riekkuu ja riehuu tyylikkäästi nousten välillä jopa urkujensa päälle pomppimaan. Musiikki on mainiota punkin, bluesin, soulin ja vaihtoehtoisen rokin sekoitusta. Jos torstaina esiintynyt Constantines kiteytti sielukkuuden, teki Deadly Snakes saman juurevuudelle. Loistavaa!
Parin vaihtoehtoisemman ryhmän jälkeen on hyvä siirtyä ison lavan läheisyyteen odottelemaan veteraanirokkari Lou Reedin esiintymistä. Pettymys oli kuitenkin valtaisa. Äänekkään säröintron jälkeen volyymi laskee ja puuduttava aikuisrokkaus alkaa. Lähinnä soolobiisejään esittänyt Reed soitti innottomasti ja bändin jäsenetkin tuntuivat olevan töissä. Velvet Underground -rokki White Light/White Heat rullasi jouhevimmin, muttei sekään kovin vakuuttavasti. Akuuttia narkolepsiaa välttääkseen seurueemme poistui paikkaan, jonne Reedin junnaus ei yltänyt. Pop-musiikki voi olla usein hienoa, mutta yhtä usein todella tylsää.
Viimeiseksi katsastettavaksi esiintyjäksi seurueemme valitsi Lambchopin. Myöhään lauantain ja sunnuntain välisenä yönä esiintynyt bändi täytti suuren Auditorion soinnillaan ja karismallaan. Vaikka kaikesta kuulemastaan musiikista oli tässä vaiheessa jo hieman väsynyt, jaksoi ”Nashvillen vittuuntuneimman yhtyeen” poppailua kuunnella vallan mielellään. Oli varsin rentouttavaa istua oikeilla penkeillä sisätiloissa, sulkea silmänsä ja ajelehtia ajatuksissaan jonnekin muualle. Yleisö käyttäytyi mallikelpoisesti: väärään aikaan puhunet vaimennettiin hyssyttelyin ja aplodit aloitettiin vasta kun kappaleen viimeisetkin nuotit olivat haihtuneet. Harmistusta aiheutti ainoastaan salista tasaiseen tahtiin ulos valunut ihmisvirta.
Kolmipäiväisen festivaalin jälkeen olo oli onnellinen mutta sen verran väsynyt, että sunnuntaiyönä keskustan klubilla esiintyneet Centro-matic ja Xiu Xiu jäivät katsastamatta. Makeaa oli ollut tarjolla niin paljon, että hyvistä keikoista oli jopa varaa kieltäytyä. Edellämainittujen lisäksi missattua tuli ainakin Killing Joke, José Gonzáles, Drive-by-Truckers, Vashti Bunyan ja Animal Collective. Aika on kuitenkin rajallista, eikä näkemättä jääneet esitykset osanneet harmittaa.
Primavera Sound 2006 oli kokonaisuudessaan erinomaisen virkistävä festivaali - miellyttävät puitteet, leppoisa yleisö ja loistavat esiintyjät takaavat sen, että ensi vuonna on saavuttava paikalle uudemman kerran mikäli esiintyjäkaarti on vähänkään niin nimekäs kuin tänä vuonna. Siihen asti: Gracias, Barcelona!
Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen
