02.06.2006
Barcelona/Espanja
Primavera Soundin toinen päivä alkoi kiihkeän rokkaavissa tunnelmissa. Rockdelux de Vueling -lavalla iltakuudelta soittanut The Constantines vastasi omalta osaltani suurimmasta yllätyksestä tarjoamalla tiukkaa indierokkiaan muutamalle kouralliselle yleisöä. Jerry Seinfeldin ja Mick Jonesin risteymältä näyttävä älykkölaulaja Bry Webb lauloi sielukkaasti tavalla, joka toi mieleen sekä Bruce Springsteenin että Joe Strummerin. Kanadalaisten intensiteetti kantoi läpi koko keikan. Anteeksipyytelemätön esiintyminen, hyvät biisit ja asialliset soundit mukavasti pörisevine bassoineen – siinä resepti loistavalle keikalle.
Iso Estrella Damm -lava ei vielä torstaina ollut käytössä. Perjantaina lavalla nähtiin ensimmäisenä Yeah Yeah Yeahs, jonka kulmikas post post punk olisi sopinut paremmin yön pimeyteen kuin auringonpaisteeseen. Laulaja Karen O hyppi estoitta ympäri estradia muiden yhtyeen jäsenten esiintyessä hillitymmin. Tällä kertaa newyorkilaistrion kohtalona oli toimia taustamusiikkiorkesterina seurueemme piknikille.
Delikaatimpaa naisvoimaa edusti Danzka CD Drome -lavalla esiintynyt Isobel Campbell. Vakosamettiin pukeutuvien pöytälaatikkorunoilijoiden suosikkiorkesteri Belle & Sebastianin entinen sellisti, laulaja ja yoko-ono esiintyi Barcelonassa täyshenkisen bändin kera esittäen lauluja pääasiassa alkuvuonna julkaistulta, Mark Laneganin kanssa tehdyltä Ballads of the Broken Seas -levyltä. Americana-henkisten alkuperäislaulujen lisäksi kuultiin pari mielenkiintoista coveria: Nazarethin Love Hurts sekä Johnny Cashille ja June Carterille omistettu hieno Time´s a Wastin. Isobel kuulosti samalta kuin Belle & Sebastianin levyillä sekä Gentle Wavesin kiekoilla ja sooloillaan.
Aluksi epäilin laulun kantavuutta – kaikkein voimakasäänisin vokalisti Isobel ei nimittäin liene. Pelko osoittautui turhaksi, ja jokainen huokailu välittyi katsomoon tarkasti. Laneganin osuudet laulanut herra suoriutui tehtävästään myös mainiosti. Olin kuitenkin saapunut katsomaan Isobelia, joka oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin: ihastuttava, keimaileva ja hillityn keijukaismainen olento. Pahimmillaan neiti lienee tosin melkoinen tuittupää, mutta päiväunelmissani kaunistus ei sano poikkipuolista sanaa. Täten jouduin lisäämään Isobelin lukuisien rock-ihastuksieni joukkoon Polly Jean Harveyn, Beth Gibbonsin, Cat Powerin ja Neko Casen seuraan. Sanokaa mitä sanotte, varaan oikeuden mielipiteeseeni Isobelin ihanuudesta. Oli muuten mielenkiintoista huomata, että neidon puheääni oli samanlaista kuiskausta kuin lauluääni.
Jahka päiväunistani tokenin, suuntasin kohti äänekkäämpiä lavoja. Varmasti yksi festivaalin odotetuimmista nimistä oli amerikkalainen indie-legenda Dinosaur Jr. Kypsään ikään ehtinyt kolmikko täytti Estrella Damm -lavan (ja hyvän matkaa lavan edustaa) suurella soundilla ja kovalla volyymilla. Vaikkeivät herrat mitään nuorukaisia enää olleet, ei soitosta puuttunut energiaa. Esiintyminen oli melkoisen mitäänsanomatonta ja hieman rutiininomaistakin, mutta mitä siitä, tätä tilattiin. Varsinaisia virtuooseja eivät kitaristi-laulaja J Mascis, basisti Lou Barlow ja rumpali Murph ole, mutta vuosien kokemus näkyi rentona mutta silti äärimmäisen tiukkana soittona. Yleisö on hyvin mukana alusta asti, ja tällä festivaalilla harvinainen encorekin kuultiin. Siinä missä Suomessa encore on lähes sääntö, ei Primavera Soundissa lavallepaluita nähty kuin kourallinen, ja aina aiheesta.
Dinosaurusten lopetettua ilta oli jo pimentynyt yöksi. Sleater-Kinneyn kolme ei-enää-niin-nuorta naista Seattlesta pesi lattiaa nuoremmilla kanssarokkareillaan. Ajoittain huonoista soundeista kärsinyt naiskolmikko voitti etenkin miespuolisen yleisönosan puolelleen. Jos sitä eivät tehneet varma esiintyminen, mielenkiintoiset kappaleet ja energinen soitto, viimeistään kitaristi Carrie Brownsteinin lavaliikehdintä sulatti sydämet. Yleisö tuntui huokaavan joka kerta kun langanlaiha kitaristi potki jalkojaan ilmaan. Kuten arvata saattaa, menetin sydämeni toistamiseen saman päivän aikana. Ihana nainen!
Perjantain ja varmasti myös koko festivaalin pääesiintyjä oli oklahomalaisyhtye Flaming Lips. Jo yli 20 vuotta vuotta omintakeista näkemystään pop-musiikista levittänyt yhtye oli odotettu vieras, semminkin kun bändin viimeaikaisista keikoista oli kuultu pelkästään positiivisia kommentteja. Eikä syyttä, niin hienon elämyksen Flaming Lips popdiggareille tarjosi. Wayne Coyne, Michael Ivins ja Steve Drozd saapuivat lavalle vahvistuksinaan joukkueelliset joulupukkeja ja marsilaisia. Heti ensimmäisestä kappaleesta (Race for the Prize) lähtien tunnelma oli niin korkealla kuin mahdollista. Barcelonalaisyleisö lauloi mukana kappaleen jousimelodiaa – asia, jota selvästi vaikuttuneen oloisen Waynen kommenttien mukaan ei ollut ennen tapahtunut. Ilmassa oli sanalla sanoen suuren pop-juhlan tuntua.
Flaming Lipsin naiivi mutta sielukas musiikki täyttäisi suuremmankin tilan (ja kuulijoiden sydämet) ilman oheisiakin, mutta tällä kiertueella tarjoiltiin yleisölle kunnon show konfetteineen kaikkineen. Ilma oli jatkuvasti täynnä värikästä paperisilppua tai jättimäisiä ilmapalloja. Silpun ja paperinauhojen metsästäminen ja jättipallojen pukkailusta tuli eturivien edustajien suosikkilaji keikan ajaksi.
Flaming Lips oli ennen kaikkea hauska, mutta myös koskettava. Jos Vein of Stars herkistytti jo pelkällä musiikillaan ja taustakankaalle heijastetuilla tähtimaisemillaan, oli show niin loisteliasta (pop)ilotulitusta, että vähemmästäkin on tullut tippa linssiin silkasta hyvänolontunteesta. Enpä muista milloin olen viimeksi seurannut keikkaa näin paljon suu ammollaan. Kappalevalinnat keskittyivät hitteihin ja uuden At War with the Mystics -levyn kappaleisiin. Livenä kuultuna uudetkin biisit tuntuivat loistavilta, ja taisipa ”Prince hapoissa” -tyyliin funkkaava Free Radicalskin vihdoin avautua. Jotain tekemistä lienee kyllä ollut Waynen kappaleen aikana käyttämillä jättikäsillä ja äänentoiston tuuttaamalla uskomattomalla äänenpaineella. Yoshimi Battles the Pink Robots -kappaleen aikana laulatettiin yleisöä nunnakäsinuken avulla. Yoshimin toisen, sangen biitikkään osan aikana oli Waynellä oiva tilaisuus heitellä lavalta lisää konfettia ja ilmapalloja yleisön sekaan.
Audiovisuaalisesti keikka oli hienointa, mitä olen koskaan nähnyt. Vaikka iso osa paukuista paljastettiinkin aloitusbiisin aikana, meno jatkui samanlaisena loppuun asti. Yhtye selvästi nautti asemastaan pop-jumalien teatterin luottomiehinä. Wayne oli hienosti vuorovaikutuksessa yleisön kanssa ja jutteli mukavia kappaleiden välissä. Muu bändi hoiteli tonttinsa hillitymmin, mitä nyt teräsmiesasuun sonnustautunut kitaristi muisti jokaisen biisin jälkeen kiittää yleisöä pikkuoravaäänellä lausutulla graciaksella.
Varsinaisen settinsä jälkeen yhtye palasi vielä lavalle esittämään oman versiointinsa Sabbathin War Pigsistä. Viimeistään tässä vaiheessa Flaming Lipsin viime aikoina harrastama poliittinen kommentointi tuli selväksi Waynen käyttäessä F-sanaa Irakin sotaa kommentoidessaa . Syvällistä? Ehkei kovin, mutta pointti joka tapauksessa tuli selväksi. Pieni kauneusvirhe ei laimentanut konsertin jälkeistä hyvänolontunnetta. Poppaaminen on joskus elämää suurempaa, ja jos hyviin lauluihin yhdistetään upeat puitteet, voi tuloksena olla jotain todella unohtumatonta. Flaming Lips on allekirjoittaneen kirjoissa maailman suurin pop-yhtye. Gracias!
Päätöspäivän tunnelmiin pääsee tästä.
Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen
