Estrella Damm Primavera Sound 06, torstai

Välimerenmatkailijoille tutun sanonnan mukaan Napolin nähtyään joutaa mennä manan majoille. Pop-diggaria kiinnostaa kuitenkin Italian sijaan mieluummin Espanjan Barcelona ja kolmipäiväinen Estrella Damm Primavera Sound 2006 –festivaali (1.-3.kesäkuuta). Allekirjoittaneen, armoitetun musiikkientusiastin ja uunituoreen Desibeli.netin Jyväskylän suunnan live-arvostelijan käskystä sananlasku ”Nähdä Napoli ja kuolla” päivittyköön täten muotoon ”Nähdä Flaming Lips, Sleater-Kinney, Why?, Akron/Family, Constantines ja Deadly Snakes Barcelonan Primavera Sound -festivaaleilla ja elää seuraavat päivät utuisessa pop-hurmiossa”. Italialaista jäätelöä toki sanotaan maailman parhaaksi, mutta sen verran herkullisen viileää meininkiä Kataloniassa tarjoiltiin ettei Giovannien jäädykkeitä juuri jäänyt kaipaamaan.

Kuudetta kertaa järjestetty Primavera Sound 2006 tarjosi hienon kattauksen indierokin ja -popin ystäville. 120 euron hintaisen lipun osti mukisematta jo pelkän Flaming Lipsin takia. Esiintyjäkaarti koostui suurista, asemansa rokin kentällä jo kauan sitten vakiinnuttaneista veteraaneista tuntemattomampiin uusiin tulokkaisiin ja kaikkeen siltä väliltä. Nimekkäimpiä olivat suurellekin yleisölle tutut Motörhead ja Lou Reed nuorempien hurratessa Babyshamblesin ja Yeah Yeah Yeahsin kaltaisille. Oma yleisönsä löytyi varmasti myös niin Killing Jokelle kuin Vashti Bunyanillekin. Toki paikallisvertakin oli edustettuna lukuisten barcelonalaisbändien toimesta. Musiikillinen anti ulottui siis monipuolisesti raa´asta rokista kamaripoppiin saakka hevimetallin jäädessä miellyttävän vähäiseksi. Ennakkoon ihmetystä aiheutti hieman Motörheadin kiinnittäminen perjantain pääesiintyjäksi – löytäisivätkö raskaan rokin ystävät muuten niin vaihtoehtoisille juhlille ja kuinka sujuisi yhteiselo itsetietoisen “tukka hyvin, housut sopivan löysällä” -indieyleisön kanssa. Pelot osoittautuivat turhiksi, sillä ihmiset olivat mukavia ja Lemmyn sijaan sieti varoa Lou Reediä (tästä lisää edempänä).

Välimeren välittömässä läheisyydessä sijainnut uusi Parc del Forum tarjosi mainiot puitteet rock-juhlalle: alue oli avara, väljä ja betonilaatoituksen vuoksi kuiva. Kotimaisilta festivaaleilta tuttua väentungoksen keskellä tapahtuvaa mudassaryömimistä ei siis onneksi tarvinnut kokea tällä kertaa. Siinä missä suomalaisilla kesäjuhlilla keskiverto festivaalivieras keskittyy enemmän kokonaisvaltaiseen kokemukseen ja festivaalikunnon ylläpitämiseen, tällä kertaa kaikki tuntui jotenkin helpolta; voimavarat saattoi keskittää taskulämpimän juoman ryystämisen sijaan musiikin diggaamiseen.

Esiintymispaikkoja alueella oli kuusi. Isoin lava, Estrella Damm, oli pyhitetty suurimmille nimille ja joillekin onnekkaille vaihtoehtoisemmille esiintyjille. Rockdelux by Vueling -lava oli amfiteatterimaisen katsomon ympäröimä. Katsomosta avautui näkymä Välimerelle. Danzka CD Drome -lava oli Rockdeluxin kaltainen mutta hieman pienempi. Sisäänkäynnin läheisyyteen sijoitettu pieni Fira oli pyhitetty paikallisille orkestereille. Ya.com tarjosi puolestaan elektronista musiikkia ja Auditori hulppeat puitteet sisäkonserteille. Festivaalivieraiden janosta ja nälästä huolehtivien olut- ja pikaruokakojujen ohella alueella oli myös paristakymmenestä teltasta koostuva levy- ja paitamyyntialue, josta oli mahdollista hankkia edullisesti sekä festivaaliesiintyjien että tuntemattomampien tekijöiden tuotteita. Indie-painotus näkyi täälläkin: myyjistä suurin osa edusti pieniä levy-yhtiöitä mitä erilaisimpine vaihtoehtolevyineen. Toisin kuin olut, levyt olivat kohtuuhintaisia ja levykojuista tulikin ostettua tuliainen jos toinenkin.

Torstai 1. 6.

Ensimmäinen päivä alkoi allekirjoittaneen ja seurueen osalta musiikillisesti varsin rokkaavissa merkeissä. Raa´asti rutistava melbournelaisnelikko The Drones soitti Rockdeluxilla kiihkeästi, mutta välillä kappaleissa oli sooloilujen vuoksi hieman liikaa ilmaa. Yhdeksän aikaan ensimmäisenä iltana ei yleisöä ollut vielä kovinkaan paljon, mutta jonkin verran liikettä lavan edustalla silti oli. Vaikkei Drones täysin vakuuttanutkaan räimeellään, kyseessä oli oikein mainio ensimmäinen bändibongaus.

Sen sijaan seuraava esiintyjä, Danzka CD Drome -lavalla esiintynyt No-Neck Blues Band ei innostanut laisinkaan. New Yorkista Barcelonaan saapunut, kasvottomuudessaan Residentsin sukuinen ja musiikillisesti vapaamielisesti noisea, alkukantaisia rytmejä ja psykedeelistä rokkia sekoittanut ryhmä aloitti varsin maukkaalla happoblues-jamittelulla. Lupaavasti alkanut setti jatkui loputtomana feedback-noisen, töräyttelyiden, symbaalinpaiskomisien ja elektronisen pulputuksen äänimassana, joka ei raukeassa auringonpaisteessa jaksanut kiinnostaa kymmentä minuuttia kauempaa. “Free-ky jazz”, totesi katalonialainen ystäväni poistuessamme paikalta. Pop-kaavaa saa ja pitääkin rikkoa, mutta jossain vaiheessa silkka metelöinti näyttää vajoavan itsearvoiseksi outoiluksi, josta eivät nauti kuin soittajat itse.

Muutamaa astetta suorempaa rokkausta oli luvassa seuraavaksi Motörheadin toimesta. No-Neck Blues Bandin päämäärättömän kilkuttelun jälkeen äärilujaa soitettu punkkaava hard rock kuulosti tuoreelta ja – asiaan vihkiytymättömänkin korviin – hyvältä. We are Motörhead and we play rock n´ roll!, karjui Lemmy lavalle tullessaan ja täytti karismallaan koko lavan. Aivan sama kuka kitaraa kurittaa ja rumpua lyö, rokkikansa oli tullut palvomaan Lemmyä. Omintakeisella äänellä siunattu seitsemättäkymmentä käyvä rock-veteraani esiintyi suvereenisti. Kappaleita soitettiin ainakin Inferno-levyltä, ja ennen poistumistani toiselle lavalle ainoasta oikeasta sarjakuvabändistä kertova R.A.M.O.N.E.S. ilahdutti suuresti. Lemmyn laulu tosin tuntui tulevan neljännestahdin jäljessä, mutta mitäpä siitä. Pimenevässä välimeren yössä ei moinen tuntunut juhlakansaa haittaavan, eikä myöskään allekirjoittanutta.

Äänenpaineen lisäksi toisaalle siirtymiseen vaikutti ryhmä nimeltä Why?. Indierokkia ja hip hoppia omintakeisesti sekoittava ryhmä aloitti laiskasti soundcheckillä. Kyse oli kuitenkin järjestäjien mokasta, ja tovin virittelyn jälkeen keikka pääsi alkamaan. Yhtä miestä vajaa kokoonpano toimi hienosti kolmellakin miehellä. Kaikki olivat sijoittuneet lähelle lavan reunaa; rumpali vasemmalle, vokalisti keskelle ja kitaristi oikealle. Jokainen bändin jäsen soitti vähintään kahta instrumenttia: esimerkiksi rumpali Josiah Wolf paukutti settiään omintakeisella tyylillä välillä xylofonilla melodioita soittaen. Josiahin omintakeinen soitto ei varmasti miellyttäisi tekniikkadiggareita, muille miehen primitiivinen paukutustyyli tarjoaa hienon show´n. Loistavan soitannon ohella yhtyeen ansioihin on luettava loistava kappalemateriaali. Viime vuoden hienolta Elephant Eyelash -levyltä kuultiin viljalti kappaleita, mutta myös uutta materiaalia esitettiin. Yllättävää kyllä Sanddollars-hittiä ei kuultu edes encoressa, mutta muuten keikka oli selkeästi torstain paras.

Seuraavana samalla lavalla vuorossa ollut I´m from Barcelona vaikuttaa ainakin paperilla tutustumisen arvoiselta: folkahtavaa poppia soittava ainakin 24-henkinen kollektiivi joka vielä nimellään kosiskelee yleisöä. Valitettavasti totuus oli toinen. Polyphonic Spreen ja muiden suurikokoisten yhtyeiden jalanjäljissä hiihtelevä ruotsalainen I’m from Barcelona oli ennen kaikkea musiikillisesti tylsä. Lavalle marssi laskujeni mukaan ainakin 27 ihmistä laulamaan ja soittamaan, mutta biisit eivät jaksaneet sytyttää. Rakenteellisesti liian samanlaiset pop-kappaleet olivat latteita. Paljon melua tyhjästä, vaikka omaa yhtyeen nimikkohittiään lauloikin verrattain suuri osa yleisöstä mukana.

Seuraavana Rockdelux-lavalla esiintynyt pitkän linjan indie-yhtye Yo La Tengo ei tässä vaiheessa yötä enää jaksanut kiinnostaa, ei vähiten junnaavan soiton ja tuhnuisten soundien vuoksi. Yötä oli kerrankin mukava lähteä festivaalitunnelmista viettämään neljän seinän sisään ihan oikeiden lakanoiden väliin teltan ja makuupussin sijaan.

Ja näin homma jatkui perjantaina...

Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen