The Strokes, The Raconteurs

Tarina alkaa puolen tunnin kävelyllä pitkin Edgware Roadia pohjois-Lontoosta kohti tapahtumapaikkaa, niinkuin kunnon rock-historiikin pitääkin. Converset jalkaan ja konsertti saa alkaa. Westwayn ylikulkutunnelin varjoista lähtee mukaan myös Joe Strummerin harhaileva haamu. Edgware Roadin tupakkakaupat, narkilebaarit ja etniset ravintolat johdattelevat matkaani.

Itseasiassa tarina onkin jo alkanut aikaisemmin edellisenä päivänä kun ostin konserttilipun yhteydenoton jälkeen St Paulin kirkon edessä punatakkiselta naiselta, joka kertoi vain myyvänsä koska ei pääse konserttiin. Illan ohjelmistossa on tusina yhtyeitä avoilma - ja telttakonsertissa, indievetoisella teemalla. Britanniaa edustavat The Guillemots, The Young Knives, Dirty Pretty Things ja Belle and Sebastian. Yhdysvaltojen panostus tukeutuu laskelmoituihin pitkän kantaman taktisiin kärkiin, The Raconteursiin ja The Strokesiin. Tällä asettelulla illasta on tulossa erittäin kiinnostava.

Rock-kansa laahautuu kohti keskuspuistoon pystytettyä aluetta jolla loppuen lopuksi löytyy paljon tilaa liikuskella, istuskella ja ihmetellä. Ympärillä liikkuu kaunista pääkaupungin väkeä, kaikista ikäluokista ja kansalaisuuksista. Radio Helsinki-paita ei tuo toivottua tulosta paikallistamalla suomalaisväkeä konserttivieraiden joukosta. Mielessä liikkuu vain pelko minifestivaalien kirouksesta, eli miniseteistä jotka saattavat pilata kokonaisuuksia.

The White Stripesin Jack White otti projektikseen suoraselkäisen rockbändin nimeltä The Raconteurs ja taas mukana seuraa vahva kumppani Brendan Benson. Nyt ei enää olla The White Stripesin kokeellisilla linjoilla vaan soitetaan puhdasta rockia. Tähtikokoonpanon pakan päälimmäisenä on single Steady As She Goes, mutta jotenkin loput kappaleet ovat suurimmaksi osaksi liikaa innostusta ja liian vähän oivallusta. Jack White kuuluu henkilökohtaisiin kitarasankareihini nähtyäni MTV Music Awardsin esityksen jossa mies kiduttaa ylikierroksille viritettyä akustista, saaden aikaan valtavan äänivallin, joka muistutti kaukaisesti Seven Nation Armya.

Tällä kertaa The Raconteurs kyllä etenee Whiten voimilla, kun taas Benson jää selväksi kakkoseksi, vaikka ei tunnu itse olemuksellaan myöntävän tai tietävän tosiasiaa. Joissakin kappaleissa tuntuu kun seuraisi kilpalaulantaa kun selvästä kappaleen vetäjästä ei ole tietoa. Jack Whitella on solistien joukossa yksi viiltävimmistä lauluäänistä, joka kantaa miestä vielä pitkälle. Silti, kuuntelisin mieluummin kyllä The White Stripesin voimakkaita riffijyriä kun tälläistä ehkä hetken mielijohteesta ja yhden huippukappaleen vedolla etenevää tähtikokoonpanoa. Whiten esitys kyllä pelasti keikan ja sain korvatuntuman mistä tämä Detroitin mies on kotoisin. Mikä siinä on, että mies tuntuu haluavan aina jonkinlaisen sidekickin, vaikka omillakin jaloilla ja taidoilla voisi edetä hyvin.

New Yorkilainen The Strokes on pysäyttänyt karavaaninsa Lontoon keskuspuistoon ja avannut rikkaan kappalelippaansa. Yhtye heräsi henkiin vuonna 2001 kun se löysi jo pitkään hukassa ollen new yorkilaisen käsityötaiteen eli ajan hengessä kulkevan vaihtoehtoisrockin. Sen kadoneen ohjenuoran oli jättänyt kadun nurkkiin ja CBGBn hämäriin saleihin Velvet Underground, Lou Reed ja The Ramones ja tämä soihtu on nyt löytynyt jälleen. Loppuen lopuksi The Strokes ja sen laulaja-lauluntekijä Julian Casablancasin laulut kertovat elämän turhuudesta, ihmissuhteista ja arjen ilmiöistä, usein humoristisilla sanavalinnoilla kerrottuna. Yhtye on oivallisesti ruksinut joka rastin oikein kevyen katurockin päätöskokeessa ja tuonut mukana uuden tuulahduksen. Vanha kuuntelijakaarti tunnistaa monesta kappaleesta tuttuja sointukulkuja ja soittotyylejä. Yhtyettä oli ainakin alkuaikoina vaikea lokeroida minkään kategorian alle ja se teki siitä vielä kiinnostavamman. Odotukset olivat kovat koska Is This It (2001) kuuluu omiin henkilökohtaisesti korkealle arvostettuihin levyihin tämän vuosikymmenen puolelta.

Ilmeisesti poikien kellot ovat vielä New Yorkin ajassaan kun The Strokes aloittaa illan kuudentoista kappaleen putken. Orkesteri vaikuttaa hyväntuuliselta ja lavalla kokonaisuus on yhtyeen videoista tuttuun tapaan "suunnitelmallisesti rähjäinen". Laiha luikero solisti Julian Casablancas on pukeutunut hankatakkiin jonka selässä paistattelee talismaania muistuttava kangasmerkki. Mies suorastaa roikkuu mikkitelineessä ja laulaa kyyristyneessä, kivuliaan tuntuisessa asennossa. Itse laulu on hymyilyttävän laiskasti ja ohimennen heitetyn tyylistä mutta silti ääni on voimakas. Basisti Nikolai Fraiture on sijoittautunut viininpunaisessa hapsutakissaan taka-alalle.

Sointipuolella The Strokesin äänimaailma on yhdellä sanalla "unmistakeable" eli erittäin mieleenpainuva. Molemmat kitaristit, Albert Hammond ja Nick Valensi, ovat todella vahvoja soittajia ja kappaleiden teema on hienosti luotu korkealla asteikolla etenevällä melodisella kiertokululla ja sitä säestävällä kakkoskitaralla, joka tamppaa armottomasti tahtia lyhytkestoisilla kahden-kolmen kielen soinnuilla. Ei sen puoleen että hitaammatkin kappaleet olisivat edenneet luontevasti ja ilman tarpeetonta temppuilua. Lyhyesti sanoen soitanto on koruton, tinkimätön, mutta kaunis. Rumpali Fabrizio Moretti kunnostautuu muutamassa kappaleessa hienoilla hi-hat tekniikoilla, mutta taaskin sopivasti kappaleen hitaaseen tempoon sovitettuna. Soittotaidoissa ei siis ole mitään ylimääräistä eikä kokonaisuutta paikkailla lavamaneereilla, efekteilä, liiallisella säröllä tai nopeammilla versioilla. Mitä nyt kitaristi nappaa pariin otteeseen puoliakustisen soittimensa taidolla kohti yleisöä.

Yleisöstä vitsaillaan Casablancasiin kohdistuneilla huudoilla joka saa muutenkin hyväntuuliset kanssaolijat hymyilemään entistä enemmän. Välillä Casablancasin lyhyistä välispiikeistä ei saanut mitään selvää kun mies nielaisi sanat yhtä nopeasti kun ehti aloittaa. Vitsiniekat unohtavat jokelluksensa kun yhtye alkaa lähestyä keikan alkukolmannesta ja soittavat peräkkäin Is This It:in koruttomat balladit Hard to Explain ja Last Nite. Passiivisuus on äkkiä yleisön puolelta tiessään ja tunnelma muuttuu yhteislauluksi, koska eihän kukaan voi alittaa Casablancasin vääntöä kuuluisassa kertosäkeessä "kun kukaan ei ymmärrä mitä viime iltana tapahtui". Last Nite:sta siis muodostui illaan ehdoton kiintopiste, jonka jälkeen koko yleisö oli vihdoin voitettu yhtyeen puolelle. Kappale on niin yksinkertaisesti nerokas ja valloittava.

Kappaleet ovat tasaisesti valittu kolmelta julkaistulta levyltä Is This It:ltä, Room on Firelta ja First Impressions of Earth:lta ja muodostavat hienon konaisuuden, yleisö kuulee muun muassa kappaleet Juicebox, Heart in a Cage, Reptilia ja Take it or Leave it. (Yes we take it!). Yllätyksinä tarjotaan uruilla säestetty Ask Me Anything ja tärkeä NYC-tribuutti Walk on the Wild Side, jonka he esittivät Rolling Stonen vuosijuhlissa itse Lou Reedin kanssa viime toukokuussa.

New York City Cops:in aikana Casablancas hiippailee yleisön eteen ja riuhtoo langallista mikrofoniaan mukanaan, näky vaikuttaa hyvin koomiselta, niin kuin koiraa jota pitelisi lavalla enää vain heikko talutushihna. Laulaja käy tervehtimässä yleisöään ja saa paljon taputuksia selkäänsä, samalla laulaen nuotintarkasti NYC Copsin kertosäettä. Muuten mies ei paljolti liiku keikan aikana. Isoista ruuduista näyttäytyvä rocktähden potretti on koko keikan ajan hauskan rahnainen, nuori sankari, mutta vakavailmeinen. Hymyily tuntuu tulevan vain tilauksesta.

The Strokes on yksinkertaisen kuuloinen, mutta erittäin lahjakas yhtye ja konsertti oli yksi viime aikojen parhaista kokemuksista. Kriitikot jotka leimaavat heidät eilisen päivän ilmiöksi voivat suunnata kommenttinsa vaikka Axl Rosen uudelle rahoitusprojektille nimeltä Guns´n Roses. NYC-rockin kaavat ja sekoitus-suhteet ovat kaikkien tiedossa ja yhteistä omaisuutta, menee vaan kirjastoon ja nappaa Ramonesin levyn käteensä, kommentoimatta nyt mitä he kuuntelivat tai käyttivät inspiraatioonsa. Yhtye on välitön ja yleisönsä kaltainen, kappaleet toimivat erittäin hyvin livenä, soundi on juuri riittävän radioystävällinen ja samalla aikaa kokeileva. The Strokes soitti kokopitkän setin, piti vain lyhyet huilaustauot ja kappaleista ei loppunut energia loppua myöten. Maneerit ovat tiessään ja pysytään vain olennaisessa. Ei salatieteitä vaan hyviä kappaleita ja sanoituksia.

The Strokesin kitaristit kokeellistavat soittimiensa käytön näppäilemällä melodioita korkealta asteikolta ja lopputulos kuulostaa enemmän koskettimilta kun kielisoittimelta. New York:in musiikkimaailma on aina haastanut Britannian juuri tällä vaihtoehtois-ja marginaaleista listoille segmentillä ja nyt oli NYC:n vuoro ottaa taisteluvoittoa. Tietysti New Musical Express on kuulunut The Strokesin äänenkannattajiin alusta asti ja muodollista kilpailuasetelmaa ei ole, hyvä musiikki kantautuu helposti Atlantin yli ilman kaupallisiakin motiiveja. Viestin vastaanotti Lontoon nyt rock-aktiivit ja tämän hetken The Strokes oli paras yhtye maailman päällä. Kun tähtää katu-uskottavaan tarkista ensin millä kadulla kävelet.

Epilogi - Eppu Normaali ja The Strokes

Nyt nähtyäni yhtyeen aloin pohtia onko New Yorkiin löytänyt tiensä Kaurismäkien musiikkidokumentti Saimaa-Ilmiö, koska oivalsin että dokumentissa esiintyvällä, sen ajan versiolla Eppu Normaalista ja The Strokesilla on hämmästyttäviä yhtenäisyyksiä. Teemojen puolella on murheellisia lauluja ja balladeja kaiken turhuudesta, mutta silti ainainen optimismi kuuluu sanojen välistä. Kyyryselkäinen ja "tyylikkään rähjäinen" Julian Casablancas roikkui mikissään seuraten kun suoraan Martti Syrjän maneereita muinaisina aikoina.

Nick Valensin sointukulut kuulostavat erehdyttävästi Mikko Syrjän ja Juha Torvisen oivaltavia tekniikoita. Nick Valensin kiharatukkainen olemus taas vaikutti itse Juha Torviselta. Oliko siis Eppu Normaali sittenkin edellä aikaansa ja jos he jostain sattuman syystä olisivat veivanneet kappaleitaan New Yorkissa he olisivat olleet maailmantähtiä? Maailma on todellakin ihmeellinen paikka. Silti Eput ymmärsivät sen ennen muita: kun kitara soi ei itkeä saa.

teksti: Samuli Ruuskanen