Christe: Pedon meteli

Johnny Kniga, 2006

Johnny Knigan julkaisema Pedon meteli ilmoittaa alaotsakkeellaan olevansa "Heavy metallin vanha ja uusi testamentti". Teoksen on suomentanut koko kansan metalliauktoriteetti Jone Nikula, ja kovakantinen kirja tuo ulkoasultaan mieleen Dungeons and Dragonsin viimeisimmän laitoksen. Markkinoille on yritetty mitä ilmeisimmin saattaa definitiivistä metalliraamattua, jolla uudempi hevisukupolvi voi tyydyttää innostustaan.

Haukun alkuun käännöksen, koska se häiritsee ensi sivuilta lähtien: jälki on amatöörimäistä. Alkukieliset lauserakenteet paistavat läpi koko ajan – ilmeisesti Nikula on kääntänyt liki jokaisen lauseen sanasta sanaan. Väliin syntyneet ilmaisut ovat käsittämättömiä. Kirjoitusvirheitä ja puuttuvia yhdysviivoja riittää myös, joten toimituksellinen tasokaan ei ole huimaava. Ei näin. Suomesta luulisi löytyvän heviä harrastavia ammattilaiskääntäjiäkin, ja WSOY:ltä kustannustoimittajia.

Sisällöllisesti kirja aloittaa vahvalla linjauksella: Christen mukaan hevin alkupiste oli Black Sabbath, ei kukaan muu. Led Zeppelinistä hän esittää pari piikikästä huomiota, kommentoi ajan muita protohevareita ja jatkaa sitten Judas Priestiin. Siitä eteenpäin seuraillaan hevin kehityksen näkyvimpiä polkuja, eli brittihevin uutta aaltoa (NWOBHM), tukkaheviä ja thrash metalia. Metallican ilmestyessä kuvioon kirja siirtyy etenemään lähestulkoon heidän uransa tahdissa. 80-luvun kuvaus onkin kirjan vahvinta antia, ajankuva on elävä. Haastatelluista äänessä ovat eniten Rob Halford (Judas Priest), Dee Snider (Twisted Sister), John Bush (Armored Saint/Anthrax) Dave Mustaine (Megadeth) ja moottoriturpa Lars Ulrich. Kohtaaminen ja risteytyminen ensin punkin ja sitten rapin kanssa kuvataan myös kiinnostavasti. Metallin herättämistä vastareaktioista (esim. Parents Musical Resource Center) puhutaan pariinkin otteeseen, mutta tämä on lähinnä tuttujen latujen kertausta ja kyökkisosiologisia selityksiä (toki sivistävää niille, jotka ovat kokonaan näiltä kohuilta välttyneet).

Tultaessa 90-luvulle kirjan taso laskee (onko "kulta-aika" ohitse?). Sinänsä ansiokkaaseen käsittelyyn pääsevat Floridan death metal, siitä siinnyt grindcore ja omassa luvussaan norjalainen black metal -skene murhineen, mutta muuten tämä aikakauden esittely on köyhää. Nousevat trendit kuten funk, alternative ja nu metal kyllä käydään läpi, mutta puolet tilasta saa 70- ja 80-luvun suuruuksien itkeskely siitä, millä tolalla asiat ovat - ja aina välillä muistutetaan että Metallica myi koko ajan enemmän kuin nämä uudet bändit. Faith No More, Pantera ja Slipknot sentään juostaan läpi.

Edelleen, koska kirja selvästi pyrkii esittelemään hevin historian kaikki merkittävät ilmiöt, täytyy ohituksista nipottaa. Esimerkiksi Peaceville -bändien Paradise Lost, Anathema ja My Dying Bride ajamaa englantilaisen gootti-/doommetallin nousua ei mainita sanallakaan. Uudempi eurooppalainen power metal jätetään lähes yhtä vähälle huomiolle (Helloween ja Blind Guardian sentään mainitaan). Myös industrialin käsittely metallin rinnakkaisilmiönä on olematonta, vaikka koneiden tuloa metalliin muuten käsitelläänkin. Muista kuin englantilaisista eurobändeistä esillä on eniten Celtic Frost, jonka Tom Warrior on äänessä yhtenään (kirjailijan tausta mm. Sveitsissä näkynee tässä).

Kirjan viimeinen luku on kuvaava: ympyrä sulkeutuu -henkisesti se keskittyy Black Sabbathin ja Iron Maidenin reunion-kiertueisiin, ja Metallican väsyneisiin nykytempauksiin, sen sijaan että käsittelisi metallin ajankohtaisia tuulia. Kirja vaikuttaakin olevan muistelo genren kirjailijalle läheisimmistä vaiheista, ja sellaisena se on kyllä viihdyttävää luettavaa. Kovin kummoiseen analyysiin siitä, miksi kävi kuten kävi Christe ei yllä, ellei lasketa esim. hänen heittoaan että metalli 'älyköityi' koska Napalm Deathin Scumin jälkeen ei kannattanut enää kisata nopeudesta ja rankkuudesta. Kuvaus pysyttelee siis pinnalla, sen syvemmälle ei mennä.

Kaikkia toki kiinnostaa, millaista huomiota suomalainen metalli kirjassa saa. Alkuteos on kirjoitettu jo 2003, joten viime vuosien saavutuksista siinä ei ymmärrettävästi ole mitään. Amorphis, Apocalyptica ja Beherit mainitaan kertaalleen, mutta Hanoi Rocksin asennetta ja omaperäisyyttä muihin glam-yhtyeisiin verrattuna kirjailija hehkuttaa useasti. Hanoin tarinaa jopa kuvataan vajaan aukeaman verran, ja Guns´n´Roseskin nimetään imitaattoreiksi. Propsit Antille ja Matille!

Kertooko kirja, ketkä ovat metallin historian merkittävimmät bändit? Sivumääräisen käsittelyn perusteella mitä ilmeisimmin Black Sabbath ja Metallica. Kuitenkin, sekä Christen omissa arvioissa että haastattelulausunnoissa tasaisesti toistuvin ihailun kohde ja vertailukohta on kahdeksankymmenluvun puoleenväliin asti Motörhead, tämän jälkeen Slayer – kaikki halusivat olla yhtä kovia kuin nämä bändit. Vaikka yllättäviä sankareitakin löytyy: esimerkiksi Kate Bush, tuo metallimusiikin suuri tuntematon, mainitaan kirjassa kolmasti kopioinnin ja inspiraation lähteenä.

Mikko Heimola