02.06.2006
90-luvun alku toi monien maailmanlaajuisten muutosten lisäksi muassaan myös erään tyystin uuden musiikin tyylisuunnan. Yht´äkkiä 80-luvun varsilenkkari-heavy ja heleän roosa kevytpoppailu olivat täysin out ja kaikki alkoivat puhua metallia, rockia ja punkkia yhdistelevästä tuoreesta suuntauksesta nimeltä grunge.
Grungessa soundien räkäisyys ja äärimmäisen autenttinen fiilis nousivat hinkattujen soundien ja loppuun asti hiottujen sovitusten edelle. Jokainen kyseisen tyylisuunnan kovimmista bändeistä tuntui olevan kotoisin yhdysvaltalaisesta Seattlen kaupungista, mutta vain harva orkesteri nousi lopulta todelliseen maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen ja pystyi vielä pitämään tuon aseman. Näistä bändeistä suurimmaksi kohosi aikaa myöten eittämättä Nirvana, mutta heti sen perässä kulkivat Alice In Chains, Soundgarden ja Pearl Jam, sekä Los Angelesista kotoisin oleva Stone Temple Pilots.
Itselleni Nirvana oli aina rahdun liian mainstreamia, eikä Soundgardenin, Pearl Jamin ja Stone Temple Pilotsin rockimpi rätke jaksanut niinikään innostaa nuorta metallistin sydäntäni paria kappaletta kauempaa. Mutta Alice In Chains – kyseisessä yhtyeessä oli alusta asti jotain aivan omanlaistansa synkkää magiikkaa, joka toden teolla puhutteli sisintäni. Nykymittapuilla tarkasteltuna bändin musiikki oli pikemminkin grunge vaikutteista metallia kuin puhdasta grungea, mutta tuolloin kaikki mikä tuli Seattlesta ja näytti resuiselta oli automaattisesti grungea.
Alice In Chains oli alusta lähtien kahden vahvan persoonan, kitaristi Jerry Cantrellin ja vokalisti Layne Staleyn yhtye, joka eli ja hengitti tämän ongelmaisen kaksikon kautta. Rumpali Sean Kinney ja basisti Mike Starr olivatkin lähinnä töissä kokoonpanossa, tämä työjako päti myös vuonna 1993 Starrin korvanneeseen Mike Ineziin. Bändin kolmesta albumista ensimmäinen, vuonna 1990 julkaistu Facelift ei vielä räjäyttänyt pankkia, vaikka väläyttelikin jo tulevasta loistosta. Viimeiseksi tuotokseksi (ainakin toistaiseksi) jäänyt, yhtyeen itsensä mukana nimetty Alice In Chains vuodelta 1995, oli vuorostaan jo asteen pari väsähtäneempi kokonaisuus, kun Staleyn jatkuvasti paheneva huumeriippuvuus alkoi syömään orkesterin voimavaroja sisältä päin. Näiden levyjen väliin sijouttuva Dirt onkin Alice In Chainsin ainoa todella ehyt ja tasapainoinen albumikokonaisuus, joka kylmässä neroudessaan ja kiistämättömässä erinomaisuudessaan hakee vertaistaan kaikista ”grunge-vuosien” julkaisuista.
Alice In Chainsin albumitrilogiassa on nähtävissä myös yhtyeen historia kolmeen erilaiseen ajankuvaan ikuistettuna – alkuun aikaansa edellä oleva ja ideoiltaan tuore yhtye saavuttaa nopeasti kukoistuskautensa, joka lyhyen kultakauden jälkeen kaatuu juuri niihin samoihin tuhoaviin voimiin joista bändin kuuluisimmat kappaleet kertovat. Tämä draaman kaari päti traagisella tavalla myös Staleyn elämään, joka päättyi ennenaikaisesti yliannostukseen vuonna 2002.
En voi koskaan tietää mitä Staley tarkalleen ottaen ajatteli kirjoittaessaan Sickmanin kivuiliaita rivejä, tai nimikappale Dirtin mustia ajatuksia, mutta niistä välittyvä tuska ja viha auttoivat allekirjoittanutta nuoruudessa kummasti. Se tehosi silloin kun sikaniskajuntit uhkasivat ravintolan jonossa vetää turpaan korvasta roikkuvan korun tai pitkien hiusten takia. Siitä oli myös apua kun työpaikan pomo antoi kirjallisen varoituksen siitä hyvästä, että maanantaina ei vain ollut iskenyt mennä töihin. Cantrellin isälleen kirjoittama Rooster, joka käsittelee Vietnamin kauhuja ja niiden pitkiä varjoja kävi hyvästä terapiasta, kun maailman jatkuvasti paheneva hulluus ja päätään nostava kolmannen maailman tiedostaminen ravistelivat maailmankuvaani.
Entäpä mitä ajattelen nyt, kun kuuntelen jälleen kerran levyn ensimmäisen kappaleen Them Bonesin ahdistunutta avaushuutoa tai Junkheadin Black Sabbathmaisia mahtiriffejä? En suinkaan haudo menneitä aikoja, tai asioita joita tein silloin kun tämä pitkäsoitto oli uusi. Jollain tavoin Dirt on kasvanut mielessäni näiden vuosien aikana, sillä pystyn yhä saamaan tästä niin kovasti soitetusta kiekosta uusia virikkeitä, ajatuksia ja ideoita. Ne samat tarinat joita herrat Cantrell ja Staley tallensivat 14 vuotta sitten studiossa jatkavat yhä elämistään, vaikka puitteet ovat ehtineet muuttua kerran jos toisenkin.
Soundillisesti Dirt on yhä melkein yhtä iskevä kuin ilmestyessäänkin, sillä Dave Jerdenin yhtyeen kanssa loihtimat äänimaailmat ovat kestäneet ajan hammasta erinomaisesti. Suuri kiitos tästä kuuluu erityisen ”likaiselle” ja maanläheiselle lähestymistavalle, joka on tuonut nelikon tummaan soundiin tinkimätöntä orgaanisuutta ja maasta nousevaa voimaa.
Metallisen raaka ja rosoinen sekä viimeistelemätön ympäristö lisäävät myös kummasti vainoharhaisten, vihaisten ja turhautuneiden lyriikoiden painoarvoa. Ronskeissa kitarariffeissä, joihin miltei kaikki kappaleiden koukut perustuvat, on edelleen kuultavissa sitä mystistä alkuvoimaa, joka teki tästä Seattlen nelikosta niin tavattoman erinomaisen livebändin. Kyseessä onkin eräs grungen kultakauden kirkkaimmista tapauksista, joka osuvasti kykenee tiivistämään tuon flanellipaitojen, villapipojen ja resuisten farkkujen aikakauden henkeä.
Mika Roth
