26.04.2006
Klubi/Tampere
Kaksi pienessä nosteessa olevaa punk-pohjaista yhtyettä ja yksi hiukan enemmän altsu/indierokkaavampi kokoonpano eivät oikein tahtoneet täyttää keskiviikkoista Klubia. Rokko-iltamien anti oli siitä huolimatta hyvä, vaikka pettyäkin piti.
Pettymyksen aiheutti semi-tamperelainen Maplesnow, jonka melopopin makuinen indierock on aiemmin saanut meikäläiseltä oikein kiittäviä kommentteja. Nyt kolmikko ei oikein millään saanut soitostaan irti sitä tarvittavaa viimeistä pisaraa, joka olisi tehnyt biisimateriaalista kiinnostavaa. Muutamat ihan kelvot biisit, kuten Sparrow ja Gravity, toimisivat varmasti paremmin, jos niiden esittämisessä olisi enemmän todellista tulkintaa eikä vain sellaista ”soitellaanpa sitten” –henkistä räimintää. Eli homma olisi kaivannut monta lusikallista lisää intensiivisyyttä. Ja ehkäpä illan yleisökin oli enemmän punk-keikalle tulleita... Joka tapauksessa, kyllä hyvät biisit ja hyvä keikka ovat hyviä ihan yleisöstä riippumatta. Tämä Maple-kolmikon esitys oli tylsä ja tasapaksu.
Turkulainen So Called Plan on ollut viime aikoina hyvässä nosteessa, eikä syyttä. Yhtyeen debyyttipitkäsoitto Suburbian Symphony pitää sisällään ainakin puolenkymmentä todella maistuvaa iloista punk-rallia sieltä popimmasta päästä. Toki yhtyeen esikuvat ovat juuri niitä Blink 182:sia ja Good Charlotteja, mutta – kuten äskeisessä kappaleessa tuli todettua – hyvät kappaleet vain ovat hyviä. Nelikko maustaa skeittipunkkiaan koskettimilla hyvin Disco Ensemblemäisesti – biisejä makeutetaan hivenen urku-ulinalla, mihin on hyvä pistää räimettä päälle. Toki musiikkityyli on muuten aika eri maailmaa.
Kun Same About The Sorrow ja Right Direction maistuivat levymuodossa iskevimmiltä, toimivat muutamat muut kappaleet livetilanteessa vieläkin paremmin. Ainakin itselle paras maku jäi On And Onista, It´s Overista ja Hell My Darlingista. Ehkä ne orkestraatiot (soitettiinpa niitä viuluja sitten koskettimilla tai ei) eivät livemuodossa pääse niin vahvasti esiin?
Erittäin hyvät kaksi viimeisintä levyä varmistivat I Walk The Linelle tiheimmän lavaneduksen. Neljän miehen ja kosketinsoittaja Annan muodostama yhtye tiivisti kakkoslevyllään rockaavaa ilmaisuaan entisestään ja toi mukaan myös jopa rautalankaan yltävää iskelmällistä otetta. Myös livemuodossa tätä linjaa esittelevä When I´m Gone toimi keikan rauhallisempana yksittäisenä huippuhetkenä. Kovana kilpailijana tuolle pallille purki myös haikean valoisa Ghots On A Tightrope.
Hirveitä muutoksia soundissa en huomannut, vaikka rumpali onkin ehtinyt vaihtua. Soitto oli tarpeen mukaan tiukkaa tai heleämmin kaartavaa – eli maistuu varmasti niin pohjilla olevien punkbändien ystäville kuin hivenen rokimmankin musiikin faneille. Reippaamman laidan biiseistä ekan levyn hitti Demons Are Forever yhdessä kakkoslevyn rallien kanssa sai hoilaamaan mukana sen minkä muisti, jalatkin pistivät menemään ja fiilis oli kaikin puolin hieno. Ei ole mikään ihme, että Desolation Street nousi ihan listalle asti, kun kerran keikatkin tarjoavat näin hienoja musiikillisia elämyksiä. Tattista vaan ja ensi kerralla uudestaan!
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
