19.04.2006
Klubi/Tampere
Huhtikuun Poppikerho tuntui hiukan muutamaa edellistä hiljaisemmalta. Vaikka jokainen illan kolmesta bändistä onnistui väläyttelemään omilla vahvuuksillaan, oli illan kokonaistunnelma aika väsähtänyt ja laiska. Kerholaiset olivat koonneet kattaukseen kolme toisistaan täysin erilaista yhtyettä, joista yksikään ei ollut mitenkään ”iso nimi”, mutta jokainen ihan näkemisen ja kuulemisen arvoinen.
Turkulainen nelikko Beacon St. Radiants pisti ihan kelvosti viime syksyisellä debyytti-ep:llään First Degree Desperation. Kantri-painotteista soitantoa vahvasti Neil Youngin hengessä taiteillut yhtye oli tuolloin kaksihenkinen, nyt oli ainakin livemuoto kasvanut kahdella. Vaikka ep tuli tuolloin kehuttua, täytyy todeta etten ole sitä tullut kuunnelleeksi syksyn jälkeen, joten ei se kai ihan niin hyvä ollut... tai sitten minulla on ollut ihan liikaa muuta kuunneltavaa.
Joka tapauksessa, alun hieman tylsähköstä popittelusta ei vielä hirveästi jaskanut innostua, mutta setin keskivaihe isosaundisine, preerialla vaeltelevine americanoineen oli jo huomattavasti mielenkiintoisempaa settiä. Varsinaisia hittejä hommasta ei ehkä vielä irronnut, mutta tunnelma oli parhaimmillaan oikein hieno. Loppua kohden homma taas hivenen väsähti.
Ja sitten jotain aivan muuta. Viimeksi soolona nähty Ilja Karsikkaan yhtye Marian valinta kasvoi viime kesänä nelimiehiseksi bändiksi, jossa Iljan laulun ja akustisen kitaran lisäksi soi Sami Nissisen sähköinen kitara, Antti Mikkolan lyömät ja Ville Rönkön basso. Villeä paikkasi Klubilla muun muassa Puumajassa soittava Timo Alatalo. Bändi oli aseteltu mukavasti lavan etureunaan, Antin kompaktin lyömävalikoiman ollessa enemmän perkussiot kuin varsinainen patteristo.
Marian valinta nykymuodossaan yhdistelee Iljan personoiman iskelmä-estetiikan bändi soittamaan heleään kitarapop-taustaan. Vahvuutena soitossa toimi ennen kaikkea Samin vaelteleva kitarointi, joka toi hienosti lihaa luiden päälle. Musiikki oli sillä lailla hyvällä tavalla absurdia – kun esimerkiksi Ville Leinonen vetää iskelmällistä juttua rock-otteella karismaattisesti, tunteella ja ”palaen”, ei Iljan vastaavissa maneereissa ollut oikeastaan yhtään valovoimaa, karismaa tai edes vakuuttavaa laulutulkintaa. Siltikin ja juuri siksi hommassa oli niin helkkarin sympaattinen ote; bändi oli yksi epäseksikkäimmistä ja huomaamattomasti vinksahtaneimmista, mitä on hetkeen tullut seurattua. Ja Marian valinnan tapauksessa tämä oli vain ja ainoastaan positiivinen juttu, koska biisit olivat hyviä. Vaikka homma pidemmän päälle varmasti vakuuttaisi enemmän, jos esiintymisessä olisi enemmän lumovoimaa, rakentaa tuollainen hivenen ”hölmö” ja ”nörtti” jälkimaku yhtyeelle takuuvarmasti jonkinlaista kulttisuosiota. Joka kerta, kun Ilja lähti venyttämään ääntään kiihkeästi, meikäläinen repeili nauruun ja pyörittele silmiään. Mit vit? Käsittämätön yhtye.
Ja sitten jälleen ihan toiseen maailmaan. Aavikon raskaampi pikkuserkku Trio Tetris pisti jalkoja liikkumaan psykedeelisestä synavaeltelusta pelikonsolikikkailuun vaihtelevalla soitolla, jossa taustarummuttelu oli raskasta ja aika heviä. Pelle Huuhtasen ja Joonas Kuittisen koskettimista ja Toni Tarvaisen rummuista koostuva seitsemänvuotias helsinkiläisyhtye on eniten kotonaan hivenen kieromman housen bileissä, mutta sopisi yhtä lailla sinne Aavikon ja kumppaneiden elektro-häröilyjen saatteeksi. Illan menevästä setistä viimeisenä soitettu Las Vegas oli parasta puristusta. Meiningin toimivuudesta kertonee parhaiten se, että Tetris sai illan ainoana bändinä sen verran ablodeja, että uskaltautuivat vielä encoreenkin. Tetris ei silti ole se peli, johon homma parhaiten sopisi. Ennemmin vaikka konsolitouhuista johonkin Megamaniin tai johonkin avaruushappoilevaan ajeluun. Loppusaldoksi illasta hyvä miinus, väkimäärä olisi varmasti parantanut hiukan väsähtänyttä tunnelmaa.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
