16.04.2006
Kutsun siirtymäalbumeiksi sellaisia, joilla artisti on hylkäämässä vanhaa tyyliään ja etsimässä uutta, mutta on vielä jossain niiden välillä. Young Americansilla (1975) David Bowie oli vaihtanut glamin souliin ja funkkiin, mutta tulos oli väkinäinen. Voittopuolelle voi kirjata sentään sen, että hänen naukuva laulutyylinsä oli kehittynyt miellyttäväksi baritoniksi. Tähän sotkeutuivat pahalaatuinen kokaiiniaddiktio ja viehätys uuteen saksalaiseen elektroniseen musiikkiin kuten Kraftwerkiin. Tuloksena
syntyi Station to Station jolla Bowie yhdistää yhä soul-sävyjä sisältävän laulutyylinsä bändin mekaaniseen funkkiin, luoden samalla lähtöpisteen 80-luvun uudelle aallolle ja syntikkapopille. Gary Numan kuunteli varmaankin aikanaan oman kappaleensa tätä albumia puhki. Levyn tunnelma on kliininen ja etäännyttävä, mutta samaan aikaan sanoitukset kertovat yrityksestä löytää jotain ja kuroa etäisyys umpeen (Lord, I´m trying hard to fit among your scheme of things, stay – that´s what I meant to say or do something). Tämä jännite ja musiikillinen anakronistisuus luovat levylle neuroottista, jopa paranoidia tunnelmaa, joka pitää sen koossa tyylillisestä poukkoilusta huolimatta.
Kuuleman mukaan Bowie itse oli tässä vaiheessa niin huumeista sekaisin, ettei muista mitään levyn tekemisestä. Bändin jäsenet ovat kertoneet että levyn avaavaa nimibiisiä äänitettäessä hän käski heitä vain jatkamaan ja jatkamaan soittamista, ja tulos onkin yli kymmenminuuttinen. Sillä Bowie viittaa mm. uuteen persoonaansa (the return of the Thin White Duke/throwing darts in lovers eyes), addiktioonsa (it´s not the side effects of the cocaine / I´m thinking that it must be love) ja kabbala-mystiikkaan (one magical movement from Kether to Malkuth - nimen asemat). Musiikillisesti se on eeppinen sekoitus discoa, funkkia ja syntetisoitua tanssimusiikkia.
Levyn toinen keskusbiisi on Word on a Wing, joka on jo lähempänä gospelia kuin soulia, ja alleviivaa edelleen
levyn uskonnollista, etsivää pohjavirettä. Säestys on pianovetoinen, mutta kappaletta kannattelee Bowien upea, hymnimäisiin korkeuksiin kohoava tulkinta. Myös levyn päätöskappale, niukka ja aavemainen Wild is the Wind toimii ennenkaikkea laulusuorituksena. Hän onkin sanonut halunneensa testata tällä lainakappaleella juuri omia tulkitsijan kykyjään, ja tämä versio nousee mielestäni helposti mm. Nina Simonen klassisen esityksen
rinnalle. Levyn muut kolme kappaletta jäävät hieman näiden varjoon, vaikka nekään eivät ole millään muotoa turhia vetoja. Single Golden Years on levyn konventionaalisin kappale, ja lähellä edellisen levyn soul/funk-yritelmiä - tosin parempi ja tanssittavampi kuin nämä. Rokkaava äänikollaasi TVC15 on toinen uutta tanssimusiikkia enteilevä kappale. Stay on levyn kitaravetoisin kappale, joka toimii parin stadionkokoisen funkahtavan riffin varassa. On muuten pieni ihme ettei Bowie esittänyt kummallakaan viime vuosien Suomen keikoistaan yhtäkään kappaletta tältä levyltä, hänen nykyinen bändinsä olisi näet luultavasti parhaimmillaan tällaisen isoeleisen kevytfunkin parissa.
Tämän levyn tehtyään Bowie tutustui Brian Enoon ja kävi Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä tuottamassa kuuluisan "Berliini-trilogian" Low (1977), Heroes (1977) ja Lodger (1979). Itse näkisin ennemmin kaksi ensinmainittua ja Station to Stationin sekä tyylillisenä että laadullisena jatkumona, ilman välityöltä vaikuttavaa Lodgeria. Toisaalta Station osoittaa, että jälkimmäisten levyjen uudenlainen soundi ei ollut yksinomaan Enon ansiota, vaan osa kyti jo Bowien itsensäkin päässä. Heti tämän ensimmäisen osan jälkeen valkoisen miehen soulfunk ja samalla tanssittavuus kuitenkin jäivät pois, ja korvattiin entistä vahvemmilla kraut-vaikutteilla. Lowta tunnutaankin usein pitävän Bowien omaperäisimpänä tuotoksena, ja olen viimeinen kiistämään sen nerokkuutta,
mutta itse olen enemmän viehättynyt Stationin ainutlaatuisesta soundista ja tunnelmasta. Sen enempää Bowie kuin kukaan muukaan ei ole tehnyt toista levyä, joka kuulostaisi tältä.
Teksti: Mikko Heimola
