Pienet II– Huhtikuu 2006
Eyescream: Drop The Balls
Neljä kouvolalaista parikymppistä kollia nimeltään Eyescream puskivat pihalle kolmen biisin rokin ränkytystä sisältävän demonsa. Avausraita Basic Storysta ei oikein saa kiinni. Se liikkuu Backyard Babiesin ja melodisen punki välimaastossa. Kappale jää kuitenkin aika hengettömäksi. This Miseryssä kitarat hakkaavat jo paljon palkitsevammin ja laulaja Jussi Tähtisen vokaalitkin kuulostavat huomattavasti vakuuttavammilta kuin avausraidassa. United rokkaakin sitten jo hieman löysemmin rantein. Perinteisyydessään se paradoksisesti onkin levy kiinnostavin raita. Levy on hieman keskeneräinen ja löysäsoundinen. Biisit kaipaavat vielä koukkuja ja tällaisessa musiikissa kitara ei saisi kuulostaa mopon pärinältä.
Sami Sankilampi
Immi Hellen: Demo
Reipasta räminärokkia soittava Jämsäläis-kvartetti
Immi Hellen on nauhoitellut neljän biisin demon. Yhtye tarjoilee vaikuttajikseen
Sielun Veljiä,
Psychoplasmaa ja
Lamaa ja touhu on kieltämättä melko punkisti roiskuvaa, fyysistä suomenkielistä särörokkia. Siekkareita lähelle mennään etenkin päätösraidalla
Kala rannalla, jonka lauluteknisiä hienouksia on selvästi lainattu
Ismolta. Laulu on melkoisen räkäistä ja enemmän hyvää yritystä kuin varsinaista virtuositeettia. Soiton puolesta tuollainen meuhkaava laulutyyli toki tukee hommaa ihan hyvin, kun sävyinä ovat tummuus, menevä mätke ja lievä pyörteily.
Maanantain ollessa synkeä lähtee
Pohjasakkaa kerrossaan bilepunkin maailmaan. Vaikka särö vinkuu ja bassolinjat ovat tummia, on biisissä hiukan sellainen aivoton hymy päällä.
Leikin loppu lähtee enemmän maailmanlopun pohdintoihin, toki edelleen roikkuen sieltä hullujen tivolin karusellista. Ihan Veljien tai vaikkapa
Kuolleiden Intiaanien kaltaiseen mielikuvituksellisuuteen Immi Hellen ei tällä levyllä vielä yllä, vaan homma keskittyy ehkä liikaakin fyysiseen melskaamiseen.
Ilkka Valpasvuo
Jukka Vakio: Demo 2004
23-vuotias laulaja-lauluntekijä ei saatekirjeessään kerro mitään. Niinpä jää hieman arvailujen varaan kuka tämä muusikko on. Ainakin mainiossa
Prologue -yhtyeessä musisoi samanniminen kaveri, mutta tiedä häntä. Periaatteessa jotain samaa musiikissa on. Ensimmäinen biisi
Drifting on akustisvetoista melankolista brittipoppia. Harvinaista kyllä suomalaisilta orkestereilta, mutta ensimmäisenä mieleen jää lauluääni – ja vielä positiivisessa mielessä. Myös laulumelodiat ovat mielenkiintoiset, mutta muuten biisi jää tylsien soundiensakin puolesta hieman taka-alalle. Kakkosraita
She´s So Fine onkin sitten hieman turhanpäiväisempi kitaranrämpyttely, jossa Jukka ei onnistu laulusuorituksissakaan yhtä hyvin. Jukka Vakiossa on selvästi ainesta. Kun studioon päästäisiin ajan kanssa, niin ei tiedä millainen
Thom Yorke sieltä kuoriutuu.
Sami Sankilampi
Julia´s Window: Word Of Mouth
Vasta vähän reilun vuoden toiminut Seinäjokelais-yhtye
Julia´s Window on ollut ahkera. Word Of Mouth on yhtyeeltä jo toinen ep, joiden lisäksi tältäkin levyltä löytyvä
Blacklight julkaistiin singlenä. Yhtyeen tunnelmallinen vaihtoehtorock molleilee paljolti laulaja-kitaristi
Leksan äänen tummuudella, poukkoileva ja säröilevä soitto on enemmän energistä ja jopa aggressiivista kuin sananmukaisesti synkkää. Tosin kyllä esimerkiksi Blacklight maalailee myös tummissa maisemissa. Levyn avaava nimiraita on kokonaisuuden tiukin, nykien jatkuvasti ja huokuen uhkaa, josta liutaan yllättävän seesteisiin kaariin.
Get Your Gunissa kevyemmin leijailevien osien kohtaaminen kiivaamman paahdon kanssa toimii ehkä parhaiten.
Almost There vetää sen verran rauhallisemmin, että kärsii melkein laahaavuudesta. Toisaalta, pinnan alla kiertelevät särökuviot ja huomaamaton piano viehättävät. Yli kuusiminuuttisena kappale venyy melko massiiviseksi. Omassa sarjassaan varmasti oikeisiinkin julkaisuihin kelpaavaa kamaa.
Ilkka Valpasvuo
Kia: Vuotaa
Kia ei ole pelkästään automalli, vaan myös Helsingissä vuonna 2001 perustettu nelihenkinen suomenkielistä rockia tahkoava yhtye. Kolmen biisin näyte pitää sisällään melko vaihtelevasävyistä kappalemateriaalia. Nimibiisi avaa homman tummasti säröilevällä rokilla, jossa haetaan sellaista kevyttä pirullisuutta. Ainakin aina korkealle maalaavaan kertosäkeeseen asti, jossa laulaja-kitaristi
Joonas taivuttaa aina falsettiin asti. Säkeissä miehen hivenen nenään laulava ääni ärsyttää ihan hitosti, mutta kertosäe on sitten ihan eri sarjaa. Biisi jää kuitenkin hiukan mitäänsanomattomaksi, se lopullinen koukku puuttuu.
Ehdonalaiseen leijuu kevyemmin ja onnistuu huomattavasti paremmin. Kun Joonas jättää liian puristuksen, homma toimii. Mukavasti jurnuttava poppis maalailee kerrossaan miltei yhtä hienosti kuin
Ultramariini, tosin Hämeenlinnan pojilla harvemmin koristellaan kappaleita samanlaisella särömerellä. Stemmat eivät minun mielestäni tuo touhuun lisäarvoa, vaan vaikuttavat hiukan väkinäiseltä. Raskaammin vaaniskeleva
Hei viuhahtaja kumartaa aika vahvasti
Don Huonojen suuntaan, koittaen samaan aikaan groovata, pahistella ja olla melodinen. Lopputulos jää hiukan kysymysmerkiksi.
Ilkka Valpasvuo
Kumous: Arkun Pohjalla
Helsingissä vuonna 2002 perustettu
Kumous soittaa suoraviivaista suomenkielistä rockia. Nelikon neljän biisin demotus on nauhoitettu turhia viilaamatta livenä muutamalla otolla. Siihen nähden soundit ovat melko hyvin ojennuksessa ja pieni karheus sopii hyvin kokonaisuuteen. Soitossa juostaan melko alkukantaisella, hivenen
Agents-rokkia muistuttavalla kaikuisalla säröllä. Myös
Radiopuhelimet nousee mieleen, vaikka Kumous ei ihan yhtä maaniseen tai omaperäiseen iskuun yllä. Sanoitukset ovat muuten ihan ok, mutta
Depiksen suomenkielisten ja englanninkielisten termien sekoittelu ontuu hivenen. Harmi, koska kappale juoksee muuten hyvin ja tarttuvasti. Kitaristien
Koukku ja
Janne hoitamat vuorolaulut ovat selkeä vahvuus, Koukun äänen karhea tummuus toimii hyvin. Mukavan tummaa juoksutusta, muttei onnistu menevästä toteutuksestaan huolimatta viemään mukanaan. Livenä vie varmaankin paremmin.
Ilkka Valpasvuo
pohjoiskorea: oletko? en / kuka olet?
Helsingissä vuonna 2004 perustettu
pohjoiskorea taiteilee suomenkielellä säröisesti, muttei junnaavasti vaan ilmavasti. Toki sellaista pientä jumistusta touhussa on, mutta mitään liian laahaavaa viisikko ei onneksi esitä. Klaukkalassa viime marraskuussa nauhoitettu kahden biisin demo esittelee samaan aikaan sekä kiivaasti särisevän että huomaamattoman hauraasti leijailevan viisikon, jonka musiikillisia esikuvia on vaikea samantein vetää esille. Biiseistä jälkimmäinen maalaa melankolisemmin, mutta junnaa myös kiivaammin. Pidän erityisesti yhtyeen pelkistetystä kiireettömyydestä, joka kaikeksi onneksi välttää pitkäveteisyyden sudenkuopat. Se hetkittäin raivokas kitarariffittelykin pidetään visusti kurissa ja palvelemassa kaartavaa melodiaa. Mukavan utuista ratsastusta.
Ilkka Valpasvuo
Sweet Moses: Sweet Moses
Lappeenrannassa vuonna 2004 perustettu voimatrio
Sweet Moses soittaa tällä viiden (+bonusraita) biisin äänitteellään eläväistä rockia, jossa maistuu 60-lukuinen psykedelia, popin kepeys, hard rockin energia ja menevä bluesrock. Kun yhtye mainitsee vaikuttajikseen
White Stripesia ja
TSOOLia, voi väitteeseen pienillä varauksilla uskoa. Yksi pieni varaus on kokoonpano – kyllä tämä kolmikko ihan triolta kuulostaa. Toinen on biisikynä – vielä ei rakenneta
Seven Nation Armyjä tai
Bigtimeja, vaan keskitytään nauttimaan soittamisen ilosta. Ja se kyllä kuuluu näin purkitetussa muodossakin. Eikä se biisimateriaalikaan mitään ideatonta potkiskelua ole, vaan puolinimikaimansa
Moses Hazyn tapaan näilläkin Mooseksilla on sellainen hyvää lupaava meininki päällä.
My Pride lähtee valoisasti; laulaja-kitaristi
Timon vokalisointi on jopa hämmästyttävän sulavaa, kun miettii että bändin jäsenet ovat ymmärtääkseni melko nuoria kavereita. Juoksevaa (garagehtavaa) rockiahan tämä ja sieltä paremmasta päästä.
Spaceridin´ Cowboys toimii vieläkin paremmin, nostaen mielikuvia mm.
Blues Explosionista. Soitto on sulavaa, juoksevaa ja mukavan iloista, vaikka ei mihinkään puuterointeihin asti lähde. Hyvä niin. Se alkukantainen soittamisen ilo ja särörockin riettaus kolmikon soitossa on, vaaran tunnetta ehkä vähemmän.
Love In Vain menee aihepiiriinsä sopivasti hieman tummemmissa ja iisimmissä maisemissa, mutta kyllä se aurinko kurkistaa sieltä pilven takaa tälläkin raidalla.
Hold It kaahaa leuka pystyssä ja huuli irveessä,
Laurin basson ja vahvan särön viedessä.
King Kong Blues junnaa ison gorillan olalla kitaraujeltelun tuodessa värejä pilviverhoon. Piiloraidalla särötetään
Clashin
Brand New Cadillac -klassikkoa Moosesmaisesti. Loistavaa!
Ilkka Valpasvuo
The Bright Side Of Suicide: Shine
Helsinkiläinen
The Bright Side Of Suicide maalailee isoa kitaravallia komeilla kaarilla ja säröisen haaveellisella otteella. Nelikon soitannossa ainakin tämän kahden biisin näytteen osalta ärsyttävintä on
Jaksan laulu, siihen kaipaisi vielä lisätreeniä. Muuten yhtyeen menevä ja kaikesta melankoliasta ja haaveellisuudestaan huolimatta valoisa soitto miellyttää, vaikka mistään varsinaisista instant-hiteistä en menisikään puhumaan. Mitään kovin raskasta touhussa ei ole, vaan popisti mennään. En tiedä on siinä itsarissa mitään hienoa, mutta BSOS:in soitossa ainakin on riittävästi vapautuneisuutta ja luottamusta tulevaisuuteen. Säröistä laajakangaspoppia rokilla otteella.
Ilkka Valpasvuo
Turta: Turta
Tamperelais-Varkautelainen trio
Turta soittaa raskasta suomenkielistä särörokkia melko mollimelankolisissa maisemissa. Yhtyeen neljän biisin näyte alkaa karheasti lauletulla, mutta tyylikkäästi maalailevalla
Äiti & poika -kappaleella, jossa pysähdytään pohtimaan äiti/poika-suhdetta, kuten nimestäkin voi päätellä. Trion soitossa on samaan aikaan mukavan kiivas ja hevisti raskas soundi, jossa rummut jyskyttävät, kitara mouruaa ja
Markuksen rosoinen laulu saa tukea taustalaululla. Melko raivokasta ja ”äijämäistä” tuntuu olevan Turran tarjonta, mutta raskaita puolia keventää kohtuullisen hyvin kevyempi melankolinen maalailu.
Hetki ennen kuolemaa istahtaa kuolinvuoteen äärelle pyhittämään viimeistä jäähyväisenjättöä hevisti.
Luihin ja ytimiin toimii lyriikoiltaan parhaiten, puristaa pitää niin että pulssi tuntuu. Näytteen mieleenjäävin kerto. Vaikka Turtaa voisi kuvailla hetkittäin sanoilla
Yö kohtaa hevin, onnistuu yhtye miellyttämään meikäläisenkin korvaa, joka ei pidä noista kummastakaan. Myös melko kaukaa haettuja mielikuvia
Timo Rautiaisesta nousee, joskaan ei ihan yhtä jykevällä soundilla. Turta maistuu huomattavasti ketterämmältä käänteissään.
Sehän olen minä ei enää viehätä samalla lailla ja menee puuduttavan puolelle. Eli niinhän se menee, että niin kauan kuin biiseissä on tarttuvuutta, homma toimii. Vähänkin enemmän perusjyskytyksellä touhu vajoaa harmaaseen betonimassaan. Kun Turralla kuitenkin on hyviäkin ideoita, lupaan tsekata trioa jatkossakin.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7418
