Kuusumun Profeetta, Alamaailman Vasarat

Kun kaksi genre-määrityksiä karttelevaa, ilmaisultaan varsin omaperäistä ja intensiivistä ja tyyliltään melkoisen erilaista yhtyettä niputetaan samalle keikalle, on tuloksena joko ilta, jossa toisen bändin fanit poistuvat ennen toisen keikkaa tai sitten rehti bändien välinen kisa siitä, kumpi ottaa yleisönsä paremmin hanskaan. Messiaanisesta leijailufolkista diskoheviin vaihtelevalla kaavalla operoiva Kuusumun Profeetta ja vaskista maniaa happojatsista selloheviin tuottava Alamaailman Vasarat eivät loppujen lopuksi ole niin kaukana toisistaan, vaikka ihan eri tyyleillä soittavatkin. Molempien yleisöstä löytyy hiukan joka tyylin musiikin ystäviä, joten illassa todistettiin reilu ja melkoisen tasaväkinen kisa, mutta sama yleisö tuntui olevan miltei yhtä innoissaan molemmista orkestereista. Ja syytä oli, sillä molemmat aktit olivat iskussa.

Tummiin pukuihin sonnustautuneiden Jarno Sarkulan ja Erno Haukkalan puhaltimien johtama Vasarat aloitti. Heti alkuun selloilla, koskettimilla ja lyömillä täydennetty kuusikko esitti uutukaisen biisin, jolla homma saatiin hyvin liikkeelle. Yhtyeen kovin balkanilaisessa rytmikeitoksessa mentiin aika lailla laidasta laitaan. Vaikka käytössä on melko lailla klassisen musiikin instrumentteja, vaihteli keikan anti Asuntovelan ja Astiatehtaan kaltaisista hevisti melskaavista vuoristoradoista rauhallisemmin leijailevaan happoiluun. Vasaroiden viime vuosien yhteistyö Tuomari Nurmion kanssa on nyttemmin päättynyt, tuotettuaan hienoja keikkaelämyksiä ja upean Kinaporin kalifaatti-levytyksen männä vuodelta. Verrattuna näkemääni yhteiskeikkaan vokalistin ja ylishamaanin poissaolo ei vähentänyt yhtään Vasaroiden intensiteettia tai viehätystä, pikemminkin päinvastoin. Ihmisääni kun tuntuu monissa bändeissä saavan turhankin suuren osan. Alamaailman Vasaroilla ihmisääni jäi huutoon, jota sitäkin kuultiin säästeliäästi. Sarkulan välispiikeistäkin puolet meinasi jäädä kuulematta, kun miksaaja unohti pistää mikkiin virtaa...

Niin, eli kebab-jazzia, selloheviä, vaski-psykedeliaa, suomalaista melankoliaa ja vakavailmeistä hauskanpitoa. Alamaailman Vasarat ovat elävä todiste siitä, että se rock-musiikin kantava perustekijä, alkukantainen eläimellisyys, ei tarvitse välttämättä kielillä varustettua lautaa, jota myös kitaraksi kutsutaan. Finaalihuipennuksen rumpusoolo oli se lopullinen naula arkkuun – harvemmalla yhtyeellä moinen palvelisi tarkoitusta yhtä osuvasti.

Mika Rättö oli tällä kertaa varustautunut mahdottoman kookkailla poliisi-peililaseilla, hihattomalla paidalla ja jonkinlaisella lippahatulla. Urkujen päälle oli asetettu sininen lyhty, minkä lisäksi Rätön nuotinlukemista mahdollistavat lamput ja lavan etureunoihin laitetut kynttilätelineet toivat lisävaloa Kuusumuun. Veli Nuorsaaren ja Mikko Elon muodostaman rytmiryhmän lisäksi Profeetalla soi kaksi kitaraa (Teemu Majaluoman sähköinen ja Rätön akustinen) sekä Irina Niemelän ja Samuli Peltoniemen kaksihenkinen puhallinsektio, eli ihan perusmuodossa tuntui yhtye olevan. Ainoa bonus oli Vasaroiden Haukkalan vierailu setin päätteeksi.

Kuusumun Profeetta on ehtinyt 12-vuotisen uransa aikana luomaan kelpo pinon levytyksiä, sekä englanniksi että suomeksi. Yhtyeen visioon on kuulunut, että jokainen teos on oma yksilöllinen kokonaisuutensa. Niinpä Klubillakin kuultiin montaa erilaista Kuusumun Profeettaa siitä hiljaa leijuvasta folk-tarinoinnista aina sinne heviin saakka. Folkinkin voi jakaa siihen rauhallisimpaan utuiluun ja hevisti juoksevaan iloiseen julistukseen. Riemastuttavimpia ääripäitä olivat tällä kertaa diskohevi, jossa travoltamainen lantioliike olisi ollut täysin oikea tanssityyli, sekä äärimmäisen mahtipontinen sankarivaellus, joka olisi oikeuttanut Kuusumulle päälavapaikan monella kotimaan raskaamman musiikin festivaalilla. Go home, Teräsbetoni!

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo