Mew (Dk)

Mew on taittanut lähiaikoina matkaansa indiepoppareiden hypetys-bändistä jokaisen underground-teinitytön päiväunien kohteeksi. Tämä tuli ilmi jo viideltä syntyneiden jonojen myötä. Sisällä keikkaa kuitenkin odotteli varsin värikäs ja sekalainen joukko poppareita valmiina katsastamaan Mew´n jälkimmäisen keikan Kulttuuritalolla. Itsellenikin tämä oli ensimmäinen tilaisuus nähdä kyseinen bändi, vaikka välillä tuntuu että Mew vierailee Suomessa vähintään joka toinen viikko.

Converse -tossujen ja saippuakuplien seasta pääsimme viimein itse asiaan eli tarkistamaan onko hypetys ansaittua, vai ovatko mediavoimat nostaneet esiin turhan ja yllättävän keskitasoisen ilmiön, kuten joskus on päässyt käymään. Mew aloitti keikkansa hieman valjulla versiolla hittibiisistään Special ja tuntuikin että bändi ikään kuin soitti sen alta pois. Vasta avauksen jälkeen syttyivät liian kirkkaat strobo-valot ja screeniltä alkoi valumaan toinen toistaan sympaattisempia animaatioita, jotka tukivat parhaimmillaan elämystä oikein mainiosti. Keikan alkupuolella Mew tykitteli kehään hittiä hitin perään ja esim. Am I Wry, No saatiin kuulla jo melkein heti Specialin perään. Mew tuntui kuitenkin olevan vahvimmillaan hieman rauhallisempien biisien kuten 156 ja She Came Home for Christmas kohdalla ja välillä nopeampien ja raskaampien biisien aikana laulaja Jonas Bjerre kuulosti lähinnä Mikki Hiireltä merihädässä (joka lienee myös hieman haettua haureutta).

Kulttuuritalon soundit olivat hieman puuroiset, mutta bändi työskenteli yhdessä sen verran tiukasti että oli vaarassa kuulostaa jopa liian kliiniseltä ja tarkalta. Tältä kuitenkin mielestäni säästyttiin. Minkäänlaista turhaa lavakomiikkaa ei nähty; Bjerre keskittyi vaalimaan ujon prinssin imagoaan lähinnä kiitellessään ja luovuttaessaan puheevuorot basisti Johan Wohlertille tai kitaristi Bo Madsenille, jotka tuntuivat muiden soittajien ohella nauttivan omasta osastaan palettia sen verran paljon että se viestittyi myös yleisölle asti.

Keikan jälkimmäisen puoliskon Bjerre aloitti soittamalla soolona pianon kanssa Saliva -nimisen vanhan kipaleen, jonka jälkeen kuultiin vielä yleisöä mukavasti pomputtanut Snow Brigade, sekä uuden levyn Apocalypso ja The Zookeeper´s Boy. Vaikka uudempien levyjen materiaalia lienee turhaa kyseenalaistaa, olisi joku vanhemmista ja suoremmista pop-vedoista (esim. Mica, tai King Christian) tuoneet mukavaa vaihtelua keikkasettiin. Encoreina kuullut loistava She Spider ja stadionmaisilla loppusoitoilla keikan päättänyt Comforting Sounds huudattivat ja koskettivat sen verran hyvin että keikasta jäi hyvä fiilis, vaikka halogeenit polttivatkin loput mitä silmistä oli jäljellä.

Mew näytti bändiltä joka nauttii yhdessä soittamisesta ja vaikka tavarat olivat varmasti osittain jo pakattu ja lentokone odotti kentällä, antoi se yleisölle takuuvarman ja ammattitaitoisen keikkakokemuksen. Muistaakseni Irina kertoi taannoin jossain ilmaisjakelulehdessä liikuttuneensa kyyneliin Mew´n keikalla. Minä en, vaikkakin Mew on parhaimmillaan hyvin kaunis bändi.

Teksti: Kimmo Kortelainen