Pienet

Pienet II – Maaliskuu 2006

12.03.2006


Kreep Ensemble: Ni-Frith Autumn Boogie

Vaasalainen, vuonna 2002 perustettu Kreep Ensemble humisee ja huojuu jossain ambient jazzin ja uneliaan, mutta synkän instrumentaali-unikoneilun puolivälissä. Kuusikon käsissä soivat sulassa sopusouinnussa utuisen vaaniskelevat lyömät, kuulaat ja kiireettömät jouset, hienovaraiset puhaltimet ja kaikkea yhteen nivova, huojuva syntetisaattorimatto. Avausraita Laulu siileille ei aluksi oikein innosta, mutta jotenkin kasvaessaan isommin laahaavaksi yli kymmenminuuttisine kestoineen homma alkaa vaikuttaa kuulohermoon osuvammin. Raskasta ja täydellistä syventymistä vaativaahan moinen unenomainen maalailu on, unimusiikkina toiminee parhaiten. Hienovaraisen humisevasti näppäilevä Ruutupaperilennokki on aikeissa lähteä kasvamaan Magyar Possen tapaan, mutta hillitsee itsensä ja lähteekin jazzailemaan saksofonilla. Melko lyhyen Miljoona unelmaa pitkä ja kymmenentuhatta toivetta korkean jälkeen soiva, uhkaavasta rummusta valoisaan huminanäppäilyyn vaihteleva Tinasotilas, jonka kypärä osoittautui taistelun edetessä aivan liian suureksi maistuu ehkä parhaiten. Syytä mieltymykseen en kylläkään osaa selittää...

Päätösraita 020509 – hyvää yötä Albert tuo ensi kertaa vokaaleita keitokseen ja biisi lähestyykin esikuvaansa Pekka Strengiä. Vaikka yhtye mainitseekin Strengin ohella inspiroituneensa alun perin Nick Draken ja Kuusumun Profeetan musiikista, ei yhtye ainakaan tällä kolmannella tuotoksellaan oikeastaan muistuta viitosraitaa lukuunottamatta yhtäkään mainituista. Eikä musiikin puolesta oikein sillä vitosellakaan... Toki uneliaisuutta, huminaa ja haikeaa kauneutta löytyy myös esikuvista, mutta Ensemblellä homma taipuu hivenen eri reittejä. Sanotaanko että selkeästi jazzimmin kuin psykedeelisesti. Hiukan samanlaista materiaalia taitaa taiteilla myös tamperelainen Cahier.


Falling To Pieces Manzana: Falling To Pieces

Tamperelaisen Manzanan jäsenistöllä on monta rautaa tulessa. Ehdottomasti tunnetuin heistä on Bomfunk MC´s-basisti Ville ”Mr. Willy” Mäkinen. Solisti Piritta käyttää ääntään myös Lumouksessa, rumpali Heikki kapuloi Diablossa Manzanan rinnalla. Niinpä viisikon soiton ammattimaisuudessa ei liene hämmästeltävää ole, kokemusta kun kerran taustalta löytyy. Viisikon soiton teemana on rockmetal, jossa tummat elektroniset elementit kohtaavat mouruavan särön ja Piritan korkealta kaartavan, mutta silti rockaavan laulun. Viiden biisin demon avausraita on kieltämättä iskevä, vaikka tyylilaji ei omaan korvaan oikein uppoakaan. Yhtye osaa antaa tilaa haaveellisemmille säkeille, kerron mourutessa hyvin tuetuilla taustalauluilla jyhkeästi. Painissä Piritan laulun puolihuomaamaton ivallinen ”virnuilu” toimii edellistäkin paremmin, mutta muuten biisi ei nouse ihan yhtä tarttuvaksi. Bändi jää ehkä liikaa jauhamaan murisevilla kielillä...

Hienoinen pidättely jättää Giftistä parhaimman terän, kertoa voisi viedä ehkä hiukan kiihkeämpään suuntaan. Nyt homma jää liikaa vaaniskeluksi ilman sen kummempia kliimakseja. Biisejä värittävät kuulaat synaefektit ovat aika pitkälti sitä yhtä samaa kuviota, joka alkaa Mermaidin kohdalla hiukan ärsyttämään. Muuten biisi juoksee hyvin, nousten avausraidan ohella demon tärppeihin. Silence moshaa tummasti, säröriffien ruoskiessa laulua vauhtiin. Menevää mustanpuoleista mätkettä.


Demo 2006 Smooth Solutions: Demo 2006

Hämäläisen rock-ryhmä Smooth Solutionsin demolevyn soundit maistuvat tukkoiselta kellarilta, etenkin rumpujen osalta. Viiden biisin näytteen tyylinä on vaaniskellen asteleva rock, jossa Tatu Iisakkilan laulu pohdiskelee Jim Morrisonin hengessä. Soitosta löytyy niin kiivaasti pyörteilevää rokitusta kuin haaveellisempaa askellusta. Koko ajan pinnan alla väreilee hallitun uhkailevasti, mutta varsinaiset räiskähdykset jäävät vähiin. Groovesta potkusta junnauksiin, paremmat soundit parantaisivat makua varmasti. Nyt touhusta jää mieleen rock-ryhmä, joka ei pääse tuhnusta äänimaailmastaan oikein kunnolla liikkeelle. Unelias Sally on tämän näytteen toimivinta antia.


Promo 2006 Soulstab: Promo 2006

Helsinkiläisviisikko Soulstab soittaa soulahtavaa, kevyttä bluesia. Vuodesta 1999 toiminut yhtye esittelee tällä kolmen kappaleen promollaan osaamisensa eri puolia In And Out Of Loven haaveellisesta kitaramaalailusta ja kiireettömästä askelluksesta Put It All On The Line uneliaaseen souliin ja Soulbonen riehakkaampaan bilehölkkään kapakkipianolla ja miltei munahuutoon yltävällä meiningillä. Näistä sävyistä tuo viimeksi mainittu toimii ihan kivasti, väsyneempi osasto on oikeastaan vain väsynyttä. Jostain syystä Soulbone loppuu miun kuuntelukappaleessa kuin seinään... Solistin ääntäminen särähtää hivenen noissa rauhallisemmissa raidoissa, ja kaiken kaikkiaan kiivaampi touhu peittoaa muut sävyt aika kuusi-nolla. Aika klassinen ihan kiva sopinee tähän tuotokseen hyvin. Jotta voisi muodostaa todellisen käsityksen yhtyeestä, pitäisi tietää kumpaan suuntaan loppumateriaali kallistuu. Jos tuota bilemeininkiä riittää, niin saatan vaikka hakeutua ihan keikalle asti...


Frostbites The Indigo: Frostbites

Jyväskyläläinen viisikko The Indigo lähetti edellisen, vuonna 2004 julkaistun demonsa Desibeliin syyskuussa 2005. Nyt yhtye on saanut valmiiksi jo seuraavan demon, jolla meininki jatkaa edelleen popin parissa, joskin melko dramaattisten slovarien parissa. (Toisin kuin kansissa lukee) levyn aloittaa nimibiisi, jossa laahaavasti askeltava piano ja tunnelmallinen laulu kohtaa ajattomasti tiluttelevan kitaran. Kakkosraita Make Believe lähtee hiukan reippaampaan, 80-lukuisen aikuisrockin makuiseen pienen, mutta mahtipontisen popin pariin. ”Kylmä” groove ei oikein minun makunystyrääni hivele, vaikka The Indigo kieltämättä onkin valinnut hiukan vähemmän käytetyn polun. Herkkyyden kanssa pitäisi kohdata pikemminkin jotain särkynyttä tai vaihtoehtoisesti raivoisaa. Särötiluileva kitara ei vielä oikein riitä.


More Hatered The Warblinkers: More Hatered

Lapualainen The Warblinkers liikkuu myös tällä toisella Desibelin huomioimalla demolla hevimmän kitarameuhkan parissa. Biisimäärä on rajattu tällä kertaa kolmeen ja karsinta on selkeästi tiivistänyt levyn yleisfiilistä. Nyt etenkin avausraita Feeding All Our Needs antaa myös sen verran tilaa hengitykselle, että biisiin on helppo päästä sisään ja se nappaakin hyvin mukaansa. Antti Jokirannan menevä ja karhea laulanta taipuu hetkittäin melkein James Hetfieldmäiseen ruoskaan, vaikka soitto itse onkin selkeästi enemmän rokkia. Soundin kitarasäröriffit ja sopivissa määrin annostellut vaeltelut ovat entistä paremmin haarukassa, menossa on vähintään riittävästi kerosiinin katkua, eikä homma silti kaadu mihinkään pelkkään meuhkaamiseen. The Warblinkers on erityisesti kakkosraidalla Blow My Mind hetkittäin jopa lähellä rankinta grungea. Sleeping Pill rennompi alkuote ja kevyt näppäily piristävät levyn kokonaiskuvaa vielä hieman. Jos nyt johonkin huomio kiinnittyy, niin hetkittäin englanti särähtää. Ongelma on sen verran yleinen, että kertonee eniten siitä ettei muuta ”haukuttavaa” niin helpolla löydykään. Raakaa ja alkuvoimaista, mutta riittävän melodista hevahtavaa rockia.


Demo 2006 Vaaleanpunainen kohina: Demo 2006

Kuopiolainen Vaaleanpunainen kohina on vuonna 2005 perustettu projekti, joka laajentaa koskettimista ja ohjelmoinnista vastaavan Markku Pitkäsen Sys Rq-projektin rock-vaikutteista lo-fi elektroa Joona Ikosen vokaaleilla ja huuliharpulla ja Petteri Karppisen lyömillä. Touhu on myös enemmän poppia kuin rokkia, eli meininki on rauhoittunut hieman. Kolmen biisin näytteen avausraita Rain On The Beach humisee eteerisesti, maalailee kuulaasti koskettimilla ja kuulostaa hiukan elektroniselta ja laahaavalta The Verveltä. Mauksi kappaleesta jää hyvinkin kansainvälisesti vertailukelpoinen elektropopin tyylinäyte, jossa laulu maalaa hienosti ja soitossa ei ole kiire mihinkään. Jos ei biisin sunnuntainen jumitus haittaa, on kyseessä todella nautinnollinen sävellys.

Kakkosraita Out Of The Pink etenee kiivaammin, mutta likipitäen yhtä hienosti. Better Not Mess lähtee enemmän elektron suuntaan, läheten vaikkapa Black Audion edustamaa elektrobluesin suuntaa. Kaiken kaikkiaan melko eteerinen elektromaailma toimii hyvin niin leijailevissa sunnuntaifiiliksissä kuin hivenen menevimmissä ratkaisuissa. Vaaleanpunaista kohinaa kannattaa pitää silmällä.

Teksti: Ilkka Valpasvuo





Lukukertoja: 9394
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s