Risto, Leaky Soles

Semifinalin Club Limousinen esiintyjäparitus oli melko epäsuhtainen. Ensimmäinen esiintyjä, Leaky Soles Turusta, soitti indiehenkistä melodista kitarapoppiaan tunnin verran. Bändissä ei ollut suoranaista vikaa; treenikämpällä oli selvästi viihdytty, siinä määrin sujuvasti trio soitti yhteen. Biisitkin olivat oikeasti mietityn kuuloisia. Ongelma oli kuitenkin ainakin minun korvaani melko täydellinen erottumattomuus muista saman suunnan bändeistä. Eikä yksikään kappaleista jäänyt mieleen edes hetkeksi. Mutta pojat näyttivät tykkäävän soittamisesta, ja osa yleisöstä ainakin oli mukana menossa, joten mikäs tuohon malliin jatkamisessa.

Itse olin saapunut kuitenkin paikalle illan toisen ja huomattavasti persoonallisemman esiintyjän eli Riston vuoksi. Lavalle astelivat laulaja/kosketinsoittaja Risto Ylihärsilä, kitaristi Tuomas Eriksson, baritonikitaristi Minna Kortepuro ja rumpali Ville Leinonen. Bändin muita jäseniä väheksymättä, kyse oli kuitenkin Ylihärsilän yhden miehen showsta. Tämän esiintyminen oli kappaleesta riippuen tuskaista laulaja-lauluntekijä-tulkintaa tai villiä hurmosta, jonka aikana koskettimet saivat sellaista kyytiä että katsoja pelkäsi jo keikan keskeytyvän laitevaurioihin. Etenkin alkukeikan vahvasti säröiset, muodottomat biisit joiden aikana Risto hoki ja huusi kuin viimeistä päivää toivat mieleen 70-luvun no wave –legenda Suiciden kakofonisimmat levytykset. Ylipäätään levyyn verrattuna meno oli raivoisaa, ja esimerkiksi ensilevyn rauhallinen Jumalan kämmen oli sovitettu uusiksi raskaalla kädellä. Rumpali Leinonen tuntui olevan hengessä mukana, soittimiinsa ja poispäin vilkuilevat Eriksson ja etenkin Kortepuro puolestaan vaikuttivat välillä siltä että he soittaisivat mieluummin jossain muussa bändissä.

Keikkasetti sisälsi kutakuinkin kaikki ensimmäisen levyn kappaleet, ja saman verran uudempia. Useiden biisien saama innostunut vastaanotto kertoi selvää kieltä siitä, että levy on vaivihkaa levinnyt kiitettävän laajalle, ja että kyseessä on uusi suomalainen kulttiklassikko. Erityisesti äärettömän hittipotentiaalin omaavan Nina, olen palasina ja uudempi pikkuhitti Diskopallo muuttivat tilan tanssilattiaksi. Voimakkaan yleisöreaktion tuottivat myös Kari Peitsamosta ja varhaisesta Kauko Röyhkästä muistuttavat kitararallit kuten Annukan kaa, Levy-yhtiön jätkät ja Rakkaani, mennään Aasiaan. Uusien kappaleiden viehätys oli vaihteleva, mutta pikkutuhmat "lastenlaulut" Ankkalinnan hahmoista eivät vedonneet ainakaan minuun samalla tapaa kuin vanhemmat, aikuisten ihmisten elämästä ammennetut tuokiokuvat.

Nuoremman naisväen osuus innokkaasta yleisöstä oli merkittävä, eikä ihme:yhdistelmä pikkupojan naiiviutta, viiden vuoden puutteessa elävän seksuaalisia patoumia ja itseinhoa sekä kollikissan mouruavaa hävyttömyyttä välittää vaikutelman miehestä, joka kyntää pohjamutia mutta myös löytää sieltä niin vilpitöntä rakkautta kuin syntistä nautintoakin. Illan mielipuolisin hetki oli varmaankin toisessa encoressa kuultu Uppo-Nalle, eeppinen jazzahtava rakkausballadi Pupu Tupunalle jossa kohotaan yhdessä tämän kanssa avaruuteen ohi Isä Jumalankin. Mutta koska tämä ja versio Peitsamon Rakkaudesta eivät vielä yleisölle riittäneet, muistutettiin toisessa encoressa että rakkauden kadotessa jäljellä on enää tunnettujen suomalaisten naisartistien päiden liittämistä pornolehtien aktikuviin.

Keikan perusteella toteankin, että Risto on tämän hetken räävittömimpiä ja samaan aikaan välittömimpiä suomalaisia esiintyjiä. Hopihop tsekkaamaan kaikki, etenkin jos kuvittelette liverockin kadottaneen kykynsä villitä ja yllättää.

Teksti ja kuvat: Mikko Heimola