Lapko, Rubik, Stanley

Klubin lauantai-ilta oli lähes loppuunmyyty, eikä ihme, onhan Lapkon hypetys ollut viime aikoina todella voimakasta. Mielen perukoille oli kuitenkin syntynyt epäilys siitä, voiko Suomen listan kärkikahinoihin noussut bändi olla enää se sama sympaattinen ja persoonallinen villitsijä kuin ennen?

Stanley aloitti lavatarjonnan rankalla sekametelipaahdolla; punkkia, metallia, mättöä, synkkää, tylsyyttä. Turkulainen nelikko ei oikein tiennyt mitä haluaa. Paloja monesta, muttei sitä omaa punaista lankaa, ei rytmiä tai sielua. Puolen tunnin setistä puoli biisiä sai heristämään korvia vähän enemmän, loppu kuulosti samalta ja samalla kaikelta. Bändin taholta ei juuri tullut kontaktia yleisöön tai mitään muutakaan inspiroivaa. Suuri pettymys valtasi Stanleyn kohdalla.

Illan seuraavaa bändiä kohtaan riitti mielenkiintoa rutkasti enemmän. Edellisen kerran reilu vuosi sitten nähty Rubik lunasti odotukset paremmin kuin olisi voinut toivoa. Enää keikkaa ei häirinnyt laitteiden säätäminen, vaan saatiin keskittyä musiikkiin ja keikkaan itsessään. Bändissä riitti kiinnostavuutta, persoonallisuutta, sympaattisuutta ja taitoa. Musiikki oli kuin eri planeetalta omalla synkän kauniilla ja ruman herkällä otteellaan. Rockimpaan puoleenkin oli ripautettu pisara tunnelmaa ja sielua. Laulaja Artturi Tairan ääni on yhä voimakas ja englannin ääntäminen sävykästä. Keikka vei täysin mukanaan ja valloitti Rubikin monipuoliseen maailmaan. Oli mahtavaa nähdä, että Klubillinen yleisöä löysi tähän tunnelmaan sekä näki Rubikin tyylisen taitavan vaihtoehtobändin. Vaikka jengi oli innoissaan ja vauhdissa, ja lopun aplodit olisivat antaneet odottaa encorea, 40 minuuttia sai olla ja jäädä bändin illan anniksi.

Hetken päästä odotettu pääesiintyjä valloitti lavan, ja suurimman osan kuulijoista. Omat epäilykset olivat ainakin osittain pitäneet paikkansa. Kyllä Lapko yhä soittaa osaa, ehkä paremmin kuin ikinä, mutta indie-bändin nousu myyntilistan kärkeen näkyi niin lavalla kuin yleisönkin joukossa, eikä ainoastaan positiivisessa mielessä.

Keikan alkuun innostus ja odotus oli vielä samaa luokkaa kuin muutaman edellisen vuoden aikaisilla Lapkon keikoilla, mutta hetki hetkeltä fiilis laski. Uuden Scandal-levyn sinänsä hyviä biisejä soitettiin helvetillisellä vahvistuksella, äärimmäisen voimakkaasti ja suoraviivaisesti. Vaikutti siltä kuin nykyisestä live-Lapkosta olisi karsittu pois kaikki se mikä ennen teki Lapkosta Lapkon. Bändi paistatteli jengin edessä, mätti musiikkia samaan tapaan kuin kaikki muutkin bändit ja piti hauskaa. Ei hauskanpito sinänsä kiellettyä ole, mutta missä on vanha veijarimaisuus, keimailu itseironisella otteella tai Maljan persoonalliset soidinkiekaisut? Jos basisti Nordberg uskaltautui ennen lavalle vain hiukset silmillä roikkuen, oli tämänkertaisessa esiintymisessä runsaasti enemmän rohkeaa starailua, tai alkoholia…

Suurin osa yleisöstä sentään oli fiiliksissä, mutta lähes kaikki tuntuivat olevan bändin uusia faneja. Uusi levy tunnettiin jotenkuten, mutta viisi The Arms -levyn kipaletta nostattivat suurimmat tunteet, ainakin itselle. Erityisesti lavalla korostui Scandalin raakuus, voimakkuus ja jossain määrin tylsyys. Enää ei ollut mitään Placebosta muistuttavaa, joidenkin mielestä hyvä, toisten harmi… Kokonaisuus jätti tyhjäksi ja keikan jälkeinen fiilis veti sanattomaksi. Ei Lapkoa voi enää hehkuttaa varauksetta, ja oma fanitus taisi jäädä siihen The Armsiin. Onneksi Rubikin kundien viuhahdus lavalla toi pientä korniutta keikan lopun paahtoon.

Teksti: Nelli Korpi, kuva: Markus Pulli