01.03.2006
Telakka/Tampere
Telakalla kokoontui jälleen kotimaan folk-genren parhauksia. Vaikka Mental Alaska-kollektiivi ei vastaavia iltoja enää Telakalla järjestäkään, ei se tarkoita sitä ettei paikka edelleen olisi parhaimmillaan juuri tällaisten kauniiden ja melko rauhallisten esiintyjien areenana. Yhden viime vuoden parhaista kotimaisista levyistä julkaisseen John McGregorin näkemistä oli odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta myös illan muut esiintyjät kiinnostivat lähes yhtä isosti.
Telakalla oli samana iltana avattu myös Kultainen timantti -taidenäyttely, joka nosti seinille muun muassa Ville Pirisen, Anssi Kasitonnin ja Vilunki 3000:n töitä. Timantin persoonallisen taustakankaan eteen astui ensinnä Mikael Hakkarainen alias Mikael H.. Mikaelin taustalla soittivat selloa, viulua ja vispilärumpuja kolmihenkinen orkesteri Siperialaiset. Mikael itse soitti kitaraa, mutta myös banjo, mandoliini ja koskettimet otettiin tarvittaessa esiin. John McGregor kävi soittamassa nokkahuilua yhden biisin ajan ja yleisöä otettiin mukaan soittamaan pöytiin jaetuilla yksinkertaisilla rytmimunilla.
Vispilätahti oli jatsahtavaa, soitinarsenaali taas loi folk-vaikutelmaa. Eniten Mikael H:n ja kumppaneiden popista jäi kuitenkin mieleen sen vilpitön ja valoisa luonne, musiikkia oli mukava seurata hymy huulilla. Jos oli parin vuoden takainen levy mainio raikas tuulahdus, niin myös livetilanteessa toimi erinomaisesti.
McGregorin bändin muodostivat jo lavalla esiintyneet soittajat, joten Johnin biiseissä maistui pitkälti samanlaiset orkesteriratkaisut. Verrattuna edelliseen Johnin mies ja kitara-tyyliset kauniit kappaleet nousivat intiimimmiksi, vaikka suurinta osaa tuettiinkin bändisoitolla. Silti kaikkein parhaita hetkiä tuntuivat olevan ne hiljaisimmat, joissa vain Johnin rauhallinen laulu ja ilmeikäs kitarointi vangitsivat kuulijat. Jo edellisen yhtyeen aikana alkanut hymyily jatkui...
Tiedä sitten olisiko pelkkä riisuttu mies ja kitara ollut Johnin kannalta livenäkin jopa parempi ratkaisu. Jos musiikki on tarpeeksi intensiivistä ja voimakkaasti tunnelatautunutta, niin liiallinen taustasoitto käy taakaksi. Onneksi näin ei käynyt, vaan John oli pääosassa eikä bändiä edes kaikissa kappaleissa kuultu. Illan herkin ja kaunein.
Oli toki Artisokkakin herkkä ja kaunis, mutta enemmän indiepopisti, sähköiseen kitarailmaisuun luottaen. Viisihenkinen yhtye ei oikein alkukeikastaan tahtonut päästä täyteen tasapainoon, vaan touhu meni monessa kohtaa muutamien taidokkaiden hetkien varassa. Vasta Alfamasta eteenpäin yhtyeen soitto alkoi olla niillä tasoilla, joilla aikoinaan tuli debyyttilevystäkin diggailtua ihan kympillä. Jari Hildenin kitarointi meni hetkittäin hiukan liikaakin sooloilun puolelle, parhaita hetkiä olivat kauniit yhteislaulut Riinan kanssa. Yhtyeellä tuntui olevan Hildenin toisen bändin Cessnan tapaan kova hinku viedä kappaleitaan mielikuvituksellisiin loppurutistuksiin, mutta jotenkin Artisokka ei ihan Cessnan kaltaista rentoutta ja välittömyyttä viestinyt. Ehkäpä jo muutaman keikan kuluttua fiilis on toinen? Kuten sanottua, nytkin lämmettiin loppua kohden hyvin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
