25.02.2006
Vastavirta/Tampere
Vastavirran lauantain Hellfire-klubilla kuultiin monenlaista rokkia, mutta jokaisessa orkesterissa oli vähintään yksi naispuoleinen soittaja mukana. Jos tuo nyt mikään aasinsilta on, mutta oli mukava vaihteeksi nähdä naisia lavalla ja miehiä lattialla.
Neljän neidon muodostama Miss Monster Club soittaa erään määritelmän mukaan hiiviskelevän kaoottista agenttirockia. Itse tarjoaisin vaihtoehtoisesti kähinäsurfgaragea, jossa laulaja-kitaristi Hannan kähisevän synkkä laulu kohtaa junnaavasti surffaavan rockin. Yhtyeen setti käytiin läpi turhia välispiikkejä pitämättä ja vaikka eleetön esiintyminen toisaalta sopii musiikin hillittyyn olemukseen, ei siellä lavalla olisi ehkä niin rautakanki persuuksissa tarvinnut jököttää! Jonkinlaista liikettä kaipaa rockkia seuratessa, jotta omakin jamittelu lähtee käyntiin. Melko paljon bändillä tuntui myös tulevan soittomokia, mutta ne kuitattiin kiitettävän eleettömästi. Tällä Klubilla se Monsteri tuntui kyllä piilottelevan kovasti siellä tumman soiton pinnan alla...
The Protestantsin melodisessa rokissa oli paljon enemmän seurattavaa. Laulaja-kitaristi Kortti venkoili näyttävästi ja vakuutti lauluäänensä moniulotteisuudella. Basisti Ana ja rumpali Kare keskittyivät pitkälti rytmin luomiseen ja ylläpitoon ja Bimboos-Marian koskettimet loivat touhuun mukavasti tunnelmaa. Tai olisivat varmasti luoneet enemmänkin, mutta yhtyettä tuntui vaivaavan koko keikan kestäneet tekniikka-ongelmat. Sen lisäksi ettei Maria itse kuullut soitostaan mitään, ei neidon taustalaulusta kuultu useammankaan kokeillun mikin kautta kovin montaa pihausta. Ongelmien määrään nähden ja muutenkin yhtyeen rokkaileva, mutta silti aika keveä soitanto vakuutti hyvin. Biiseistä etenkin letkeä, tavaratalon pukukoppiin pöksyjen sekaan hukkunut Panties sekä sen jälkeen kuultu, kevyesti ska-nykivä kappale miellyttivät eniten. Muutenkin yhtye todisti etenkin hiukan lämmettyään olevansa oikein mainio liveyhtye. Kyllä se kokemus näkyy, jos verrataan edellä tarkasteltuja bändejä.
Sitten se, mitä kaikki olivat oikeasti tulleet katsomaan. Kohtuullisen pitkän tauon jälkeen aktivoituva Kuopion lahja maailman urkugaragerockin ystäville The Micragirls nousi lavalle ja todisti olevansa vähintään yhtä kovassa vedossa kuin vuosi takaperin Riemufestivaaleilla. Marin laulu ja kitarointi alkaa omassa rämisevyydessään olla sellaisessa iskussa, ettei alkuaikojen ”mitä helkkarin möykkää?” –mietteet käy enää edes vilahdukselta päässä. Kristiinan tymäkkä rummuttelu ja kiljahdukset ja Katariinan urkuilu vetivät touhuun tahdin ja ulottuvuudet, johon Marin on helppo starailla päälle. Bändin tuotantoa käytiin laajasti läpi, My My Micraboyn ollessa se rauhallisempi hitti, jonka myötä runsaslukuinen ja tiiviisti pakattu yleisö viimeistään alkoi tosissaan jamittaa. Oikein hieno päätös monipuoliselle rock-illalle, jota eivät onnistuneet pilaamaan edes aggressiivisen oloiset kantis-punkkarit.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
